Monta paikkaa, monta minää

Merete Mazzarella kirjoittaa teoksessaan "Matkalla puoleen hintaan" asumisestaan kolmessa paikassa: Helsingissä, Tammisaaressa ja Uppsalassa. Hän sanoo, että eri paikoissa hän ajattelee eri asioita ja tavallaan - tulkitsen - on ikään kuin eri ihminen. Minuus avartuu. 

Olen huomannut saman. Asuin pitkään samassa kaupungissa, lähes neljännesvuosisadan. Viimeisinä vuosina kaupunki alkoi ahdistaa. Olin muuttunut ravihevoseksi, joka kiersi samaa kaviouraa päivästä toiseen: sama työpaikka, sama kulmakauppa, sama pizzeria, sama pubi, sama kampaaja. Eihh. Aloin kaivata jotain muuta, mitä tahansa muutosta.

Ensin ostin kesäpaikaksi äitini vanhan asunnon Savosta, toisin sanoen, palasin kotiin. Tosin asunto ei koskaan ollut ollut varsinainen kotini, koska vanhempani olivat muuttaneet sinne vasta seitsemänkymppisinä, mutta silti. Olin siis puolittainen paluumuuttaja. En tuntenut kaupungista enää ketään. 

Rakennukset ja kadut olivat kuitenkin tuttuja. Koulu. Koski. Tähtibaari, jossa lintsattiin koulusta ja jossa söin ensimmäisen wieninleikkeeni. Kauppakatu, jota rampattiin teini-iässä päästä päähän. Elokuvateatteri Maxim, jossa toimi elokuvakerto VEP. Sellutehdas, jonka alla ajaessa piti ottaa nenästä kiinni. Ja pitää ottaa yhä edelleen. Haju ei ole hävinnyt mihinkään. 

Pyöräilin reittini Kämärin koskesta kanavalle ja Könönpeltoon. Vanhoihin 40-luvun taloihin oli rakennettu elintasosiipiä, toinen toistaan epäonnistuneempia. Kauneimpia olivat talot, joille ei maalaamisen lisäksi oltu tehty yhtään mitään, ainakaan ulkopuolelta. Pihoissa oli vanhoja omenapuita ja koivuja. Näin itseni juoksemassa hiekkatiellä talosta toiseen kavereiden luona. Tuossa asui Leena ja tuossa toinen Leena. Tuon talon yläkerrassa kaverin isoveli ampui haulikolla aivonsa pihalle. Tuon talon emäntä kuoli suusyöpään. Tuon talon isäntä lopetti koirani, kun se oli sairastunut penikkatautiin. Tuossa oli kioski, josta ostin nallekarkkeja pennillä. Sen vieressä oli vanhapiikasiskojen pitämä kauppa. Muistan, että maitoa myytiin muovipusseissa ja tyhjistä pusseista virkattiin mattoja eteiseen. Kioskia eikä kauppaa ei enää ole. Mutta metsä on. Muistan, miten oikaisin sen läpi polkua pitkin kouluun. Metsän keskellä oli oja, johon kerran pudotin geometrian kirjani. Geometria olikin aina vähän vaikeaa. 

Tunnistin itseni siinä maisemassa, taloissa ja puissa. Olin entisessä minässäni kotonani. Ja tavallaan en ollut. Olin kasvanut isoksi. Vanha maisema oli tuttu, mutta se ei oikein sopinut enää, kinnasi kainaloista.  

Puolittaista paluumuuttoa itseen kesti kaksi vuotta. Sitten olin saanut tarpeeksi nostalgiasta ja pelkäsin, että mennyt minäni saa minut kiinni, jos viivyn liian pitkään. Noh niin. Nyt on siis käyty menneisyydessä, nykyisyys tiedetään, että onko mitään muuta, kyselin itseltäni. 

Päätin tehdä saman, minkä moni koulukaveri teki 70-luvulla, muutin Helsinkiin! Kohti stadia, pääkaupunkia, metropolin sykkeeseen. Nyt katselen päivittäin tiiliseinää ja parvekkeita, joiden yläpuolella näkyy kaistale taivasta. Joku Jurmon saarella asuva kertoi Helsingin sanomien artikkelissa, että saaristossa asuvien on oltava sinut itsensä kanssa, koska muuta seuraa ei välttämättä ole. Väitän, että cityn sydämessä, kerrostalossa, jossa vastaan katsovat vain neliruutuiset ikkunat, asia on samoin. Enemmänkin kuin saaristossa, jossa ikkunasta voi aina seurata luonnon leikkiä ja lähteä kävelylle maastoon kotiovelta. Helsingissäkin voi lähteä maastoon, kartsalle. Rauhoittumisen sijaan vastassa on hälinä, vilinä ja villit houkutukset. Ajatukset, teot ja minuus muuttuvat. Stadin sykkeessä voi olla kuka tahansa. Anonymiteetti on houkuttelevan vapaata. 

Merete Mazzarella kirjoittaa, että muutto on niitä harvoja ulkoisia muutoksia, joita eläkeiässä voi vielä tehdä. Muutto avartaa ajatuksia ja ikääntyessä se on tärkeää. Ettei juutu aikakapseliin. Jää kiinni vanhaan. 

Linnut eivät varmaan vanhene, ainakaan henkisesti. Ainakaan muuttolinnut. Siksi suuntasin saareen ja elän nyt kahta minuutta. Stadia ja saarta. Kun yksi kyllästyttää, vaihdan toiseen. Etten jää kiinni.

PS. Mutta kampaaja ja hammashoitajaa en muuten vaihda. 

Mummo ja moottori - osa I

Saari on sellainen oikea versio, jonne ei pääse autolla eikä yhteysaluksella, ei pyörällä eikä jalkaisin. Tulee mieleen lastenlaulu "Leijonaa mä metsästän", jossa metsästäjä ei pääse yli eikä ali eikä estettä voi kiertää vaan täytyy mennä läpi. Minun pitäisi nyt sitten opetella ajamaan moottorivenettä, kun matka on liian pitkä ja tuuli liian voimakas, että voisi soutaa. Toisaalta tavaroita on usein liian paljon, että ne mahtuisivat kajakkiin. On siis opeteltava ajamaan venettä. Lopulta. Joskus. Sitten, kun naapurini kyllästyy kuskaamaan minua.

Olen varmaan saaristolaisten mielestä vähän säälittävä otus. Mietin, liekö minusta paikallisessa pubissa jokin veto menossa, kuinka monta kuukautta kestän. Vähän niin kuin hulluista Kallios.

Ajoyritys nro 1

Kummipoikani (iso, tatuoitu mies, joten nimitys ehkä luo vähän väärän kuvan) antaa ensimmäisen oppitunnin Terhi 385 veneellä ja viiden hevosvoiman perämoottorilla. Vene on pieni kuin jolla. Olen sentään kasvanut Savossa suurten vesien äärellä ja tottunut pitkään ja kapeaan savolaismalliseen soutuveneeseen. Tällainen tasaperäinen muovinen purkki ei minusta vaikuta kovin merikelpoiselta.

Olen katsellut vastaavilla pikkuveneillä ohiajaneita ja hyvinhän heiltä tuo homma käy. Moottorin kahva näyttää olevan kainalossa. Että jos muut, niin kyllähän minäkin. Autoakin on opittu ajamaan.

Kummipoikani asettuu kokkaan, mikä onkin hyvä, koska muutoin jolla nousisi edestä ilmaan. Avaan ryypyn, vaihde vapaalle ja kiskon käynnistysnarusta. Helvetin pitkä naru muuten. Jotain naru pyörittää, kuuluu pientä räplätystä, muttei muuta. Hetken päästä olkapää on kipeä ja kummipoika kapuaa avuksi. Moottori, minä ja kummipoika painamme niin paljon, että kokka on ilmassa. 

Yhteysalus tyyppiä pieni ja kiikkerä. 

Sitten moottori käyntiin ja menoksi. Vaihde eteenpäin ja kaasua, sanoo opettajani. "No mihin päin?" En tajua kaasusta mitään. Lisäksi, kun käännän kaasukahvaa johonkin suuntaan, kääntyy rannekin ja vene myös. "Nyt mennään kiville", kuuluu kokasta. Kestää hetken tajuta, että kahvaa väännetään eri suuntaan mihin halutaan mennä. Saan kurvattua viime hetkellä kallion reunasta ulos. "Kierretäänpä tuo reimari", määrää opettaja. "Älä laita kaasua." Olkapää on jo kipeä, veneliivit kuristavat kurkkua ja selkä on kierossa. Epäergonomisempaa hommaa saa hakea. Mietin, miten ihmeessä tästä asennosta säädellään vaihdetta.

Emme kiertäneet reimaria. Pyöriskelin vähän aikaa kaislikon reunassa, kunnes ajo-opettajani käski ajamaan takaisin laituriin, miniminopeudella. Ei tainnut tämä inssi mennä läpi.

"Rattivene, ja nappikäynnistys", kuului ajo-opettajan tuomio. Samaa mieltä.

Puutarha, vaikka väkisin

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito – eikä sekään ole niin kovin tärkeää, kuuluu vanha kiinalainen sananlasku. Rakastan tuota vähättelevää loppuosaa, jossa näennäisesti mitätöidään alun väite. Mutta näinhän se on. Tämä tuli todistettua saaren puutarhatöissä viikonloppuna.

Tontilla on kalliota, mäntyjä, mustikoita ja puolukoita sekä joitain nuoria koivuja. Ja hirveästi käpyjä ja kariketta. Yritin etsiä kirjaa siitä, miten saaristoon, käytännössä kalliolle, voi perustaa puutarhan. Tuloksetta. Mietin muumimammaa. Kirjassa "Muumipappa ja meri" muumimamma kaivelee kuoppia kivien väliin ja istuttelee sinne kukkasia. Ja haaveilee omenapuusta. 

Kyllä kallio on saatava kukkimaan. Ja sitten takapihalle on perustettava arboretum, kun siellä on ikävän autiota kaadettujen puiden takia. Ja sitten olisi mahdottoman kiva, jos olisi muutama marjapensas. Unelmissani näen itseni jo Viherpihan jutussa, jossa kerrotaan, miten saaristotontille on perustettu metsäpuutarha.

Muutamana viikonloppuna raahaan tontille multasäkkejä ja taimia. Venekuskini toteaa lakonisesti, että peurat syövät kaikki. 

Istutuspuuhat

Saan istutettua muutaman rodon ja kaksi köynnöshortensiaa puolivarjoiseen pieneen notkelmaan. Vielä kolmenkin viikon kuluttua ne ovat hengissä ja lykkääävät uutta kasvua. Jihuu!

Seuraavalla kerralla ostan musta- ja vaaleanpunaisen herukan taimet ja arboretumin aluksi purppuratuomen. Sovittelen purkkeja maisemaan ja valmistaudun henkisesti päivän kuopan kaivuuseen kuivaan ja juurakkoiseen maahan.

Kunnioitus Suo-Kuokka-ja-Jussi – sukupolvea kohtaan kasvaa mittavasti, kun ähellän istutuskuoppia selkä kipeänä. Muistan isäni joskus todenneen vastaavassa tilanteessa minusta, että "sinä se olisit pärjännyt pellollakin". En nyt menisi vannomaan, mietin. Tuoremehun ja lopuksi punaviinin voimalla saan kolme melkoisen suurta, joskin ei kamalan syvää monttua. Kastelen ja täytän kuopat puutarhamullalla. Aikani ähellettyäni tontilla jököttää nyt takapuutarhan alku – koristepuu ja herukat. Näippään. Nyt saunaa lämmittämään.

Foliokarkotin purppuratuomen taimessa.

Aamulla vilkaisen ikkunasta istutuksiani. Miten ne näyttävät pienemmältä kuin aiemmin? Istutuspuuhillani oli ilmeisesti ollut yleisöä, jota en ollut huomannut. Peurat olivat käyneet yöllä syömässä herukoiden ja tuomen latvukset. Eivät paljoa niskaansa olleet viitsineet taivuttaa, kun mitasta oli typistetty noin 30 senttiä muttei enempää. Jätitte sitten minullekin vähän, ajattelin. Naapuri oli ollut ärsyttävän oikeassa.

No, ei kun googlettamaan: ”miten saan peurat pois puutarhasta?” Interwebsihän tietää: On tuoksupalloja ”Nassut pois”, liiketunnistimella varustettuja valoja, joku äänivekotinkin löytyy. Eräs kirjoittaja oli ripustanut leikattuja hiuksiaan pussissa puihin roikkumaan. Jaaha. Ei omista harvenevista hiuksista riitä ja muutenkin konsti tuntuu vähän ällöttävältä. Jos tyttäreni vuosia säilytetyt leikatut rastat olisivat tallessa, niille olisi nyt käyttöä. Voisivat olla hienoja tuulessa väristessään. Ei pitäisi mitään heittää pois.

Peura on pakoeläin, luin. Kaikki outo pelästyttää. Päätän turvautua joulukoristeisiin. Kaapista löytyy foliota ja askartelen siitä suikaleita, joita ripustan oksiin. Folio repeytyy helposti, joten solmiminen ei onnistu. Laatikon pohjalta kaivan mustaa, sitkeää teippiä. Katsotaan, toimiiko tämä peurasuoja, mietin.

Illalla, puoli yhdeksän aikaan, katselen, kun yksinäinen peura ui salmen yli naapurisaareen. Taimeni ovat ehjät eikä lisätuhoja ollut tullut. Ei myöskään seuraavana aamuna.

Pohdin, että puutarhanhoito, vaikka onkin tärkeää, ei sittenkään ole niin kovin tärkeää. Mutta se, että tekee puutarhaa, pyrkii puutarhaa kohti, on. Työssä on selkeä tarkoitus, unelma jopa. Takaiskut ja epäonnistumiset saavat liikkeelle luovuuden ja kekseliäisyyden. Puutarha on jatkuva projekti, ainakin tässä saaressa. Siitä pitävät huolen kuivuus, tuuli ja ellei muu auta, niin peurat.

Olen muuten jo kaivanut kaksi uutta kuoppaa ja suunnitellut siihen istutettavat taimet: marjapihlaja ja valkoherukka. Puutarhaa kohti käymme tiemme!