Puutarha, vaikka väkisin

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito – eikä sekään ole niin kovin tärkeää, kuuluu vanha kiinalainen sananlasku. Rakastan tuota vähättelevää loppuosaa, jossa näennäisesti mitätöidään alun väite. Mutta näinhän se on. Tämä tuli todistettua saaren puutarhatöissä viikonloppuna.

Tontilla on kalliota, mäntyjä, mustikoita ja puolukoita sekä joitain nuoria koivuja. Ja hirveästi käpyjä ja kariketta. Yritin etsiä kirjaa siitä, miten saaristoon, käytännössä kalliolle, voi perustaa puutarhan. Tuloksetta. Mietin muumimammaa. Kirjassa "Muumipappa ja meri" muumimamma kaivelee kuoppia kivien väliin ja istuttelee sinne kukkasia. Ja haaveilee omenapuusta. 

Kyllä kallio on saatava kukkimaan. Ja sitten takapihalle on perustettava arboretum, kun siellä on ikävän autiota kaadettujen puiden takia. Ja sitten olisi mahdottoman kiva, jos olisi muutama marjapensas. Unelmissani näen itseni jo Viherpihan jutussa, jossa kerrotaan, miten saaristotontille on perustettu metsäpuutarha.

Muutamana viikonloppuna raahaan tontille multasäkkejä ja taimia. Venekuskini toteaa lakonisesti, että peurat syövät kaikki. 

Istutuspuuhat

Saan istutettua muutaman rodon ja kaksi köynnöshortensiaa puolivarjoiseen pieneen notkelmaan. Vielä kolmenkin viikon kuluttua ne ovat hengissä ja lykkääävät uutta kasvua. Jihuu!

Seuraavalla kerralla ostan musta- ja vaaleanpunaisen herukan taimet ja arboretumin aluksi purppuratuomen. Sovittelen purkkeja maisemaan ja valmistaudun henkisesti päivän kuopan kaivuuseen kuivaan ja juurakkoiseen maahan.

Kunnioitus Suo-Kuokka-ja-Jussi – sukupolvea kohtaan kasvaa mittavasti, kun ähellän istutuskuoppia selkä kipeänä. Muistan isäni joskus todenneen vastaavassa tilanteessa minusta, että "sinä se olisit pärjännyt pellollakin". En nyt menisi vannomaan, mietin. Tuoremehun ja lopuksi punaviinin voimalla saan kolme melkoisen suurta, joskin ei kamalan syvää monttua. Kastelen ja täytän kuopat puutarhamullalla. Aikani ähellettyäni tontilla jököttää nyt takapuutarhan alku – koristepuu ja herukat. Näippään. Nyt saunaa lämmittämään.

Foliokarkotin purppuratuomen taimessa.

Aamulla vilkaisen ikkunasta istutuksiani. Miten ne näyttävät pienemmältä kuin aiemmin? Istutuspuuhillani oli ilmeisesti ollut yleisöä, jota en ollut huomannut. Peurat olivat käyneet yöllä syömässä herukoiden ja tuomen latvukset. Eivät paljoa niskaansa olleet viitsineet taivuttaa, kun mitasta oli typistetty noin 30 senttiä muttei enempää. Jätitte sitten minullekin vähän, ajattelin. Naapuri oli ollut ärsyttävän oikeassa.

No, ei kun googlettamaan: ”miten saan peurat pois puutarhasta?” Interwebsihän tietää: On tuoksupalloja ”Nassut pois”, liiketunnistimella varustettuja valoja, joku äänivekotinkin löytyy. Eräs kirjoittaja oli ripustanut leikattuja hiuksiaan pussissa puihin roikkumaan. Jaaha. Ei omista harvenevista hiuksista riitä ja muutenkin konsti tuntuu vähän ällöttävältä. Jos tyttäreni vuosia säilytetyt leikatut rastat olisivat tallessa, niille olisi nyt käyttöä. Voisivat olla hienoja tuulessa väristessään. Ei pitäisi mitään heittää pois.

Peura on pakoeläin, luin. Kaikki outo pelästyttää. Päätän turvautua joulukoristeisiin. Kaapista löytyy foliota ja askartelen siitä suikaleita, joita ripustan oksiin. Folio repeytyy helposti, joten solmiminen ei onnistu. Laatikon pohjalta kaivan mustaa, sitkeää teippiä. Katsotaan, toimiiko tämä peurasuoja, mietin.

Illalla, puoli yhdeksän aikaan, katselen, kun yksinäinen peura ui salmen yli naapurisaareen. Taimeni ovat ehjät eikä lisätuhoja ollut tullut. Ei myöskään seuraavana aamuna.

Pohdin, että puutarhanhoito, vaikka onkin tärkeää, ei sittenkään ole niin kovin tärkeää. Mutta se, että tekee puutarhaa, pyrkii puutarhaa kohti, on. Työssä on selkeä tarkoitus, unelma jopa. Takaiskut ja epäonnistumiset saavat liikkeelle luovuuden ja kekseliäisyyden. Puutarha on jatkuva projekti, ainakin tässä saaressa. Siitä pitävät huolen kuivuus, tuuli ja ellei muu auta, niin peurat.

Olen muuten jo kaivanut kaksi uutta kuoppaa ja suunnitellut siihen istutettavat taimet: marjapihlaja ja valkoherukka. Puutarhaa kohti käymme tiemme!