Kun se oli siinä

”Because it was there – Kun se oli siinä”, kerrotaan Sir Hillaryn vastanneen, kun häneltä kysyttiin, miksi hän kiipesi Mount Everestille. Että näin. Haaste motivoi. Kaikki olemme olleet pieniä poikia tai tyttöjä, joilla oli halu valloittaa kukkula, kiivetä tikapuille (tai uhkarohkeimmat jopa katolle), hypätä ojan yli. Vain siksi, että se oli siinä. Puu, vuori tai oja. Sen kummemmin miettimättä teon syvällisempää tarkoitusta. Usein kyse oli rohkeuden osoittamisesta muille tai vain itselle. Pääsenkö ylös tai yli. Tai alas.

Entäpä jos ei uskalla yrittää? Jos rima on asetettava niin matalalle, että varmasti tietää pääsevänsä siitä yli suuremmin ponnistelematta. Mistä silloin on kyse? Rohkeuden puutteesta, epäonnistumisen pelosta, häpeästä, itsetunnon ongelmista vai itsesuojelusta, ettei käy mitään pahaa. Meitä Ei-Hillareita on paljon. Varman päälle pelaajia, joilla usko ei tosiaankaan siirrä vuoria eikä saa ylittämään itseään. Me jäämme katsomaan ihan tyynesti vuoren juurelle, kun rohkeammat kapuavat ylös rinnettä. Ehkä tunnemme vähän kateutta ja/tai ihailua. Ehkä vähän sadattelemme, että miksen minäkin uskalla, miksen saa itsestäni irti. Miksi jumitan tässä laakson pohjalla enkä pääse liikkeelle. Mieli yrittää selittää asiaa parhain päin: Tässä on paljon helpompaa, lämpimämpää eikä mene aikaa eikä rahaakaan. Sisällä pieni seikkailija on kuitenkin pettynyt. Siihen, ettei edes yrittänyt.

Kullakin meistä on omat halumme ja haasteemme. Yksi haluaa kiivetä vuorelle ja toinen säveltää musiikkia tai kirjoittaa kirjan. Omia unelmia ei voi korvata jonkun toisen unelmilla. Vanhemmat tyrkyttävät joskus huomaamattaan omia unelmiaan lastensa toteutettavaksi. Varsinkin jos oma yritys on jäänyt vähän vajaaksi. Mutta mistä oikein tietää, mitä haluaa? Lauri Järvilehto kirjoittaa, että ellei vielä tiedä, mitä haluaa, on kokeiltava kaikkea. Sitten kun tietää, mitä haluaa, on tehtävä juuri sitä. (Sitaatti on ulkomuistista, lähde: Järvilehto, L. Tee itsestä mestariajattelija. Tammi 2012 )

Tässä on mielestäni hyvä ohje lastensa harrastuksia pohtiville vanhemmille: antakaa kokeilla, kunnes se oma juttu löytyy. Pääasia on, että toimii jonkin asian suhteen kuin, että vain ajattelee. Valittavasti pelkkä ajattelu ei muuta sen enempää tunnetta kuin toimintaakaan – ellei siis ryhdy käytännössä tekemään asioita.

Tunnustan itse olevani suunnittelija. Innostun suunnittelusta niin, että toteutus tuntuu tylsältä jo etukäteen, puhkisuunnitellulta. Toimintaan motivoituminen vaatii usein, että on jokin ulkopuolinen taho, jonka takia on pakko ryhtyä tekemään asian suhteen jotain. Ulkopuolinen motivaattori voi olla raha, tehty lupaus tärkeille ihmisille (vähemmän tärkeillä ei ole merkitystä), pelko (todellinen, jossa karhu juoksee perässäsi tai symbolinen, kuten kunnian tai maineen menetys). Ikävä on vain se, että ulkopuolisen motivaattorin mukaan toimiessa tulee helposti sivuuttaneeksi sen oman (ehkä vielä piilossa) olevan unelman.

Kenenkähän unelma tämä sininen saarimökkini oikein on? Muistan haaveilleeni merimökistä pitkän aikaa. Seuloin etuovesta ja oikotieltä myytäviä mökkejä useampana keväänä. Järki soti vastaan. Kallista, helpompi ja halvempi olisi vuokrata, tuleeko käytyä, hirveästi kunnostushommaa, pitkä matka, hirveä velka, mitäminäsielläyksinteen, käärmeitäonkumminkin…..Järkiapina jäkätti vastaan. Toisella olkapäällä mielimarakatti maalaili kuvia auringonlaskusta kalliolla, merituulesta laiturilla, kurkiauroista muuttoaikaan, räiskyvästä takkatulesta ja pimenevistä illoista kynttilänvalossa terassilla.

Siinä vaiheessa, kun keväisenä maaliskuun kirkkaana päivänä kirjoitin kauppakirjan alle ja otin niskoilleni velan, josta en selviäisi ennen 80 ikävuotta ilman lottovoittoa, ajattelin: ”Kun se oli siinä. Sininen mökki. Juuri sellaisella kalliosaarella, jonka aina olin halunnut. Meren rannalla.” Minulle on muutama henkilö todennut, että olen ollut rohkea. En tunne itseäni yhtään rohkeaksi. Ehkä enemmänkin impulsiiviseksi. Tuli kuitenkin yritettyä. Katsotaan, mihin se riittää, kuten urheilijat sanovat.

PS. Kun ihminen suunnittelee, Jumala nauraa – sanotaan. Sitä naurua odotellessa voi nauttia nykyhetkestä. 

Syksy kääntyy sisäänpäin

Saariston syksy on pitkä ja lämmin, sanotaan. Meri jäähtyy hitaammin kuin järvet tai maa, joten siinä metereologin selitys asialle.

Olen syysihminen, vaikkakin syntynyt keväällä. Kevät on jotenkin ahdistavaa aikaa. Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S.Elliot. Olen samaa mieltä. Kevään räikeä valo on usein ristiriidassa mieltä ahdistavien mietteiden kanssa. Syksyllä sitä vastoin saa aivan rauhassa olla hiljaa, vähän apeana ja kietoutua vilttiin takkatulen ääreen, siemailla kuumaa juomaa ja viettää hämärän hyssyä. Jotkut kutsuvat hyggeksi. On aikaa ajatusten tulla ja mennä, lähteä muuttomatkalle kurkien lailla.

Keväästä voi unelmoida. Istuttaa vaikka sipulikukkia väijymään kevään tuloa. Haravoida lehtiä kompostiin mullan tekoaineeksi seuraavaa kasvukautta varten. Suunnitella ensi kesän mökkiaskareita, joihin – kiva kyllä – ei siis tarvitse ryhtyä nyt, vaan vasta sitten!

Saariston syksy on talollisille puuhakasta aikaa: mökkejä ja laitureita viritetään talvea varten, veneet nostetaan ylös ja suojataan, kattoja ja rännejä puhdistetaan sateita varten. Mökkikauden päätös hiljentää ympäristön äänet ja siksi omat ajatukset saavat enemmän valtaa pääkopassa.

Saarimökillä on enemmän yksin kuin paikassa, johon pääsee vaivattomasti autolla. Veneen laskeminen, käynnistys ja kylmä kyyti merellä saa välttämään turhia kauppareissuja. Kun tullaan mökille, ollaan. Kun lähdetään, poistutaan. Urbaaniin elämään kuuluva sinne-tänne-säntäily puuttuu tyystin. Korkeintaan joskus säntää huussiin. Tai katsomaan rannassa sukeltavaa hyljettä. Elämisen rytmi hidastuu.

Huomaan hengittäväni ja liikkuvani hitaammin. Ehkä siksi viikonloppu saaressa tuntuu paljon pitemmältä kuin kaupungissa. Saattaa jopa päästä siihen ihmeelliseen tilaan kuin lapsena, että päivä tuntuu pitkälle, jopa pitkästymiseen saakka. Pitkästyminen on luova tila. Touhuilun loputtua, kun pääkoppakin hiljenee arkimaailman huolista, voi saada kiinni itsensä. Päästä ja päästää itsensä sisään. Silloin voi syntyä ajatus.

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. (Oscar Wilde)

Toisaalta:

Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois. (Torsti Lehtinen)

Tai sitten saaressa:

Päästin itseni sisään. Päästäinen karkasi ulos. Päätin jäädä. (Ulla-Maija Koivula)

Lainaa vaan

Muistan vielä ensimmäisen kirjastokorttini numeron 369. Olin kai seitsemän vuotta ja olin oppinut lukemaan alkukeväästä syntymäpäiväni tienoilla ennen kuin menin syksyllä ensimmäiselle luokalle. Äitini luki, paljon. En muista, että meillä olisi ollut kirjahyllyä tai jos olikin, siellä taisi olla enemmän valokuvia ja posliinimaljakoita kuin kirjoja. Mutta meillä luettiin. Paitsi isä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli hidasta ja vaappuvaa. Äitini kertoi, että ainoa kirja, jonka isäni oli lukenut, oli Tuntematon sotilas.

Äitini mukana kävin asumalähiöni kirjastossa. Pieni, matala ja pitkähkö puinen lautarakennus. Kirjastotädiltä sai kortin, jos osasi lukea. Ensimmäisiksi kannoin kotiin Tintti-sarjakuvat ja toiseksi Viisikot. Dekkarivillitykseni alkoi niistä eikä loppua ole vielä näkynyt.

Kirjastolaitos on kansansivistyksellisesti yhtä merkittävä kuin yleinen oppivelvollisuus. Ehkä jopa merkittävämpi. Suomen ensimmäinen lainakirjasto, Vaasan Luku-kirjasto perustettiin vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran ”huviksi ja ajankuluksi”. Kirjastosta lainattiin kirjoja myös muille kuin seuran osakkaille. 1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkielisille sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina. Myös työväenliike perusti omia kirjastojaan. 1900-luvulla näistä kansankirjastoista alettiin kehittää yleisiä kirjastoja amerikkalaisten esikuvien mukaan. (Mäkinen, I. (toim.), Suomen yleisten kirjastojen historia. BTJ Kustannus.)

Kiitos näille esi-isille! Kirjan kuolemaa on ennustettu jo muutama vuosikymmen, mutta henki on sitkeässä. Turun ja Helsingin kirjamessuilla tai Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä saa tungeksia hikipäissään muiden bibliofiilien kanssa. Kirjoittaminen on suosittu harrastus ja kansalaisopistojen kurssit täyttyvät joka syksy luovan kirjoittamisen, omaelämäkirjoittamisen tai blogikirjoittamisen kurssilaisista. Minäkinhän tässä kirjoitan!

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, on Paavo Haavikko sanonut. Jotta voi kirjoittaa, on ensin luettava. Ilman kirjastoja luettavaa ei olisi yhtä helposti saatavilla. Kaikilla ei ole rahaa ostaa kirjoja tai maksaa oikeudesta sähköisiin kirjoihin. Lukeminen on vaikeaa myös siksi, että siihen tarvitsee sekä aikaa että keskittymistä. Molempia tuntuu nykyisin olevan kovin vähän. Ajankulku ei kuitenkaan ole tiettävästi muuttunut, mutta aikasyöpöt ovat lisääntyneet - netti, some, Netflix, kahvilat – vaikka toisaalta ruokaa saa mikron napista painamalla, vettä ei tarvitse pumpata eikä taloja lämmittää haloilla.

Saaressa, missä arjen välttämättömät askareet vievät paljon enemmän aikaa kuin kaupungin kaukolämmitetyssä kerrostalossa, on aikaa lukea. Paradoksaalista. Siellä on myös aikaa kirjoittaa.

Meillä saaressa on omatoimikirjasto Olofnäsin lauttarannassa. Mökki on rakennettu saariyhdistyksen talkootyönä ja kirjasto muodostuu saarelaisten ja mökkiläisten sinne jättämistä kirjoista ja lehdistä. Tuo ja vie -periaatteella. Tarjolla on suomen- ja ruotsinkielistä teosta, lapsille ja aikuisille, fiktiota ja faktaa. Lehdistä lähinnä puutarha-, vene- ja mökkityyppistä valikoimaa.

Ilmoitustaululta luin myös viimeisimmän tiedotteen omatoimisuudesta ja lainaperiaatteesta. Saareen oli hankittu sydämenkäynnistyslätkät, deprifillaa…depfiraa…defibrillaattorit. Ne ovat lainattavissa paloaseman seinästä. Että jos alkaa sydämestä väristä tai pumppu vallan pysähtyy, niin sieltä seinästä voi hakea lisävirtaa ja tuutata menemään. En ole ihan varma, onko tämä itsehoitoyhteiskunnan kehitys näin pitkälle toivottavaa. Toisaalta, elämäkin on lainaa vaan, miksei sitten tahdistinlätkätkin.

Kaikki kunnia, kiitos ja ylistys silti saarelaisten ja esi-isien omatoimisuudelle ja aloitteellisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi. Ilman heitä ei olisi mitään lainattavaa!