Lainaa vaan

Muistan vielä ensimmäisen kirjastokorttini numeron 369. Olin kai seitsemän vuotta ja olin oppinut lukemaan alkukeväästä syntymäpäiväni tienoilla ennen kuin menin syksyllä ensimmäiselle luokalle. Äitini luki, paljon. En muista, että meillä olisi ollut kirjahyllyä tai jos olikin, siellä taisi olla enemmän valokuvia ja posliinimaljakoita kuin kirjoja. Mutta meillä luettiin. Paitsi isä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli hidasta ja vaappuvaa. Äitini kertoi, että ainoa kirja, jonka isäni oli lukenut, oli Tuntematon sotilas.

Äitini mukana kävin asumalähiöni kirjastossa. Pieni, matala ja pitkähkö puinen lautarakennus. Kirjastotädiltä sai kortin, jos osasi lukea. Ensimmäisiksi kannoin kotiin Tintti-sarjakuvat ja toiseksi Viisikot. Dekkarivillitykseni alkoi niistä eikä loppua ole vielä näkynyt.

Kirjastolaitos on kansansivistyksellisesti yhtä merkittävä kuin yleinen oppivelvollisuus. Ehkä jopa merkittävämpi. Suomen ensimmäinen lainakirjasto, Vaasan Luku-kirjasto perustettiin vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran ”huviksi ja ajankuluksi”. Kirjastosta lainattiin kirjoja myös muille kuin seuran osakkaille. 1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkielisille sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina. Myös työväenliike perusti omia kirjastojaan. 1900-luvulla näistä kansankirjastoista alettiin kehittää yleisiä kirjastoja amerikkalaisten esikuvien mukaan. (Mäkinen, I. (toim.), Suomen yleisten kirjastojen historia. BTJ Kustannus.)

Kiitos näille esi-isille! Kirjan kuolemaa on ennustettu jo muutama vuosikymmen, mutta henki on sitkeässä. Turun ja Helsingin kirjamessuilla tai Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä saa tungeksia hikipäissään muiden bibliofiilien kanssa. Kirjoittaminen on suosittu harrastus ja kansalaisopistojen kurssit täyttyvät joka syksy luovan kirjoittamisen, omaelämäkirjoittamisen tai blogikirjoittamisen kurssilaisista. Minäkinhän tässä kirjoitan!

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, on Paavo Haavikko sanonut. Jotta voi kirjoittaa, on ensin luettava. Ilman kirjastoja luettavaa ei olisi yhtä helposti saatavilla. Kaikilla ei ole rahaa ostaa kirjoja tai maksaa oikeudesta sähköisiin kirjoihin. Lukeminen on vaikeaa myös siksi, että siihen tarvitsee sekä aikaa että keskittymistä. Molempia tuntuu nykyisin olevan kovin vähän. Ajankulku ei kuitenkaan ole tiettävästi muuttunut, mutta aikasyöpöt ovat lisääntyneet - netti, some, Netflix, kahvilat – vaikka toisaalta ruokaa saa mikron napista painamalla, vettä ei tarvitse pumpata eikä taloja lämmittää haloilla.

Saaressa, missä arjen välttämättömät askareet vievät paljon enemmän aikaa kuin kaupungin kaukolämmitetyssä kerrostalossa, on aikaa lukea. Paradoksaalista. Siellä on myös aikaa kirjoittaa.

Meillä saaressa on omatoimikirjasto Olofnäsin lauttarannassa. Mökki on rakennettu saariyhdistyksen talkootyönä ja kirjasto muodostuu saarelaisten ja mökkiläisten sinne jättämistä kirjoista ja lehdistä. Tuo ja vie -periaatteella. Tarjolla on suomen- ja ruotsinkielistä teosta, lapsille ja aikuisille, fiktiota ja faktaa. Lehdistä lähinnä puutarha-, vene- ja mökkityyppistä valikoimaa.

Ilmoitustaululta luin myös viimeisimmän tiedotteen omatoimisuudesta ja lainaperiaatteesta. Saareen oli hankittu sydämenkäynnistyslätkät, deprifillaa…depfiraa…defibrillaattorit. Ne ovat lainattavissa paloaseman seinästä. Että jos alkaa sydämestä väristä tai pumppu vallan pysähtyy, niin sieltä seinästä voi hakea lisävirtaa ja tuutata menemään. En ole ihan varma, onko tämä itsehoitoyhteiskunnan kehitys näin pitkälle toivottavaa. Toisaalta, elämäkin on lainaa vaan, miksei sitten tahdistinlätkätkin.

Kaikki kunnia, kiitos ja ylistys silti saarelaisten ja esi-isien omatoimisuudelle ja aloitteellisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi. Ilman heitä ei olisi mitään lainattavaa!