Kun se oli siinä

”Because it was there – Kun se oli siinä”, kerrotaan Sir Hillaryn vastanneen, kun häneltä kysyttiin, miksi hän kiipesi Mount Everestille. Että näin. Haaste motivoi. Kaikki olemme olleet pieniä poikia tai tyttöjä, joilla oli halu valloittaa kukkula, kiivetä tikapuille (tai uhkarohkeimmat jopa katolle), hypätä ojan yli. Vain siksi, että se oli siinä. Puu, vuori tai oja. Sen kummemmin miettimättä teon syvällisempää tarkoitusta. Usein kyse oli rohkeuden osoittamisesta muille tai vain itselle. Pääsenkö ylös tai yli. Tai alas.

Entäpä jos ei uskalla yrittää? Jos rima on asetettava niin matalalle, että varmasti tietää pääsevänsä siitä yli suuremmin ponnistelematta. Mistä silloin on kyse? Rohkeuden puutteesta, epäonnistumisen pelosta, häpeästä, itsetunnon ongelmista vai itsesuojelusta, ettei käy mitään pahaa. Meitä Ei-Hillareita on paljon. Varman päälle pelaajia, joilla usko ei tosiaankaan siirrä vuoria eikä saa ylittämään itseään. Me jäämme katsomaan ihan tyynesti vuoren juurelle, kun rohkeammat kapuavat ylös rinnettä. Ehkä tunnemme vähän kateutta ja/tai ihailua. Ehkä vähän sadattelemme, että miksen minäkin uskalla, miksen saa itsestäni irti. Miksi jumitan tässä laakson pohjalla enkä pääse liikkeelle. Mieli yrittää selittää asiaa parhain päin: Tässä on paljon helpompaa, lämpimämpää eikä mene aikaa eikä rahaakaan. Sisällä pieni seikkailija on kuitenkin pettynyt. Siihen, ettei edes yrittänyt.

Kullakin meistä on omat halumme ja haasteemme. Yksi haluaa kiivetä vuorelle ja toinen säveltää musiikkia tai kirjoittaa kirjan. Omia unelmia ei voi korvata jonkun toisen unelmilla. Vanhemmat tyrkyttävät joskus huomaamattaan omia unelmiaan lastensa toteutettavaksi. Varsinkin jos oma yritys on jäänyt vähän vajaaksi. Mutta mistä oikein tietää, mitä haluaa? Lauri Järvilehto kirjoittaa, että ellei vielä tiedä, mitä haluaa, on kokeiltava kaikkea. Sitten kun tietää, mitä haluaa, on tehtävä juuri sitä. (Sitaatti on ulkomuistista, lähde: Järvilehto, L. Tee itsestä mestariajattelija. Tammi 2012 )

Tässä on mielestäni hyvä ohje lastensa harrastuksia pohtiville vanhemmille: antakaa kokeilla, kunnes se oma juttu löytyy. Pääasia on, että toimii jonkin asian suhteen kuin, että vain ajattelee. Valittavasti pelkkä ajattelu ei muuta sen enempää tunnetta kuin toimintaakaan – ellei siis ryhdy käytännössä tekemään asioita.

Tunnustan itse olevani suunnittelija. Innostun suunnittelusta niin, että toteutus tuntuu tylsältä jo etukäteen, puhkisuunnitellulta. Toimintaan motivoituminen vaatii usein, että on jokin ulkopuolinen taho, jonka takia on pakko ryhtyä tekemään asian suhteen jotain. Ulkopuolinen motivaattori voi olla raha, tehty lupaus tärkeille ihmisille (vähemmän tärkeillä ei ole merkitystä), pelko (todellinen, jossa karhu juoksee perässäsi tai symbolinen, kuten kunnian tai maineen menetys). Ikävä on vain se, että ulkopuolisen motivaattorin mukaan toimiessa tulee helposti sivuuttaneeksi sen oman (ehkä vielä piilossa) olevan unelman.

Kenenkähän unelma tämä sininen saarimökkini oikein on? Muistan haaveilleeni merimökistä pitkän aikaa. Seuloin etuovesta ja oikotieltä myytäviä mökkejä useampana keväänä. Järki soti vastaan. Kallista, helpompi ja halvempi olisi vuokrata, tuleeko käytyä, hirveästi kunnostushommaa, pitkä matka, hirveä velka, mitäminäsielläyksinteen, käärmeitäonkumminkin…..Järkiapina jäkätti vastaan. Toisella olkapäällä mielimarakatti maalaili kuvia auringonlaskusta kalliolla, merituulesta laiturilla, kurkiauroista muuttoaikaan, räiskyvästä takkatulesta ja pimenevistä illoista kynttilänvalossa terassilla.

Siinä vaiheessa, kun keväisenä maaliskuun kirkkaana päivänä kirjoitin kauppakirjan alle ja otin niskoilleni velan, josta en selviäisi ennen 80 ikävuotta ilman lottovoittoa, ajattelin: ”Kun se oli siinä. Sininen mökki. Juuri sellaisella kalliosaarella, jonka aina olin halunnut. Meren rannalla.” Minulle on muutama henkilö todennut, että olen ollut rohkea. En tunne itseäni yhtään rohkeaksi. Ehkä enemmänkin impulsiiviseksi. Tuli kuitenkin yritettyä. Katsotaan, mihin se riittää, kuten urheilijat sanovat.

PS. Kun ihminen suunnittelee, Jumala nauraa – sanotaan. Sitä naurua odotellessa voi nauttia nykyhetkestä.