Fuusioyhteiskuntaa yrittämässä

Oletko jo lukenut Hararisi? Yuval Noah Harari - Jerusalemin heprealaisen yliopiston maailmanhistorian professori on noussut maailmanmaineeseen kirjoillaan, joista ensimmäinen käsitteli muutamassa sadassa sivussa koko ihmiseliölajin ja kulttuurien kehityksen. Toinen - Homo Deus - linjasi, mihin maailma onkaan menossa ja eri toten ihminen. 

Homo Sapiens -teoksen ahmin lähes vimmaisesti. Harari kuljettaa lukijaa kuin Dan Brown semiologi Langdonia dekkareissaan. On pakko lukea seuraavakin luku, että tietää, kuinka tämän ihmeellisen olion oikein käy. Ja huonostihan siinä näyttää käyvän. Verrattuna metsästäjä-keräilijöihin. Harari todistaa, miten metsästäjä-keräilijät tekivät vain murto-osan siitä työajasta, jota maanviljelys vaati. Ja nyt me ubiikkiyhteiskunnan 24/7 insta- ja nomadi-ihmiset olemme töissä lähes vuorokauden ympäri. Tai ellei töissä, niin ainakin me huolehdimme töistä (tai siitä, ettei niitä ole). 

Sen sijaan, että lepäilisimme kaikessa rauhassa luolassa nuotion ääressä ja sorkkisimme välillä vähän hiipuvia kekäleitä, tuijotamme nyt vuoronperään kännykkää ja tablettia kytäten, ei vaanivia susia, vaan virtuaalisia viestejä bittiavaruudesta. Ja olemme kaiken aikaa huolissamme tulevaisuudesta, sekä omastamme että maailman. 

Eikös Sanassa sanottu jotenkin, että älkää murehtiko huomisesta, sillä huominen pitää murheen itsestään. Nykypäivän mindfulness-viesti on, että elä hetkessä. Huolehtiminen pilaa tämän päivän eikä tee huomiselle yhtään mitään. Ellei huoli johda proaktiiviseen toimintaan tulevaisuuden parantamiseksi. Silloin huolella voi olla positiivinen vaikutus. 

Harari väittää, että tulevaisuuskäsitys syntyi vasta maanviljelyksen myötä. Aiemmin, metsästäjä-keräilijäkulttuurissa suunnitelmien aikajänne oli suhteellisen lyhyt: päätettiin mennä metsälle paikkaan, jossa oli nähty jälkiä tai tiedettiin peurojen liikkuvan ja sitten odotettiin kytiksellä tai ajettiin elikot liikkeelle metelillä. Tietämättä mitään tuon ajan metsästyksestä, jotain vastaavaa lienee kuitenkin tapahtunut. Saatettiin kaivaa kenties jokin ansamonttukin. Kun osa metsästi isompaa riistaa, vähävoimaisemmat keräilivät kasveja ja yrttejä tai kenties kalastivat. Joka tapauksessa suunnittelujänne lieni päivän tai kahden mittainen: mihin mennään seuraavaksi kalaan tai metsälle? Suunnittelun sijaan, metsästäjä-keräilijä tarvitsi hyvää havaintokykyä lukea luontoa ja reagoida sen mukaan. Taito, joka meiltä on unohtunut tai näivettynyt. Tai emme enää välitä. Siitä huolimatta, että nyt tiedämme, että ilmastonmuutos on ehkä jo karannut hallinnasta ja että pitäisi tehdä nopeita ratkaisuja (ja kipeitä), jotta muutosta voitaisiin hillitä. 

Tulevaisuudentutkimuksessa puhutaan x-faktorista, tekijästä, joka kääntää aiemman kehityksen trendin. Onko ilmastonmuutoksesta tällaiseksi x-faktoriksi, joka saa aikaan aina kasvavan kulutuksen ja tavaratuotannon trendin (ja sen uskomuksen, että talouskasvu on aina hyödyksi) kääntymään joksikin toiseksi. Vastatrendi on jo syntynyt "älä osta mitään" ja "konmaritus" -liikkeissä, joissa vähemmän on enemmän. 

Metsästäjä-keräilijöitä meistä tuskin enää tulee - paitsi kesällä saaressa (lähinnä keräilijä-kalastaja) - mutta toivottavasti meistä tulisi Mika Mannermaan, jo menehtyneen tulevaisuudentutkijan, hahmottelemia fuusioyhteiskunnan jäseniä. Fuusioyhteiskunta voi Mannermaan mukaan merkitä sitä, että ihminen oppii toimimaan kuin luonto itse. Hän osaa sen, minkä kastemadot jo osaavat: elää sopusoinnussa luonnon kanssa. (Mannermaa 2008); 

Täällä saaaressa sopusointu onnistuu melko hyvin: En kitke rikkaruohoja, en leikkaa ruohoa ja jos kaadan puun, istutan - tai lähinnä annan kasvaa - vähintään viisi muuta. Bio- ja ihmisjätteet muuttuvat mullaksi ja aurinko tuottaa valon. Keräilyä en harrasta, paitsi mahdollisten rantaanajautuneiden roskien, mutta kalastusta yritän ongella ja katiskalla. Mutta tänne päästääkseen on kulutettava bensaa ja ruoanvalmistukseen tarvitaan kaasua, silloin kun grillaamalla homma ei onnistu. Että semmoinen synti nyt kuitenkin. Anteeksi luonto. Ei ihan onnistu fuusio. Auttaako, että olen silti asiasta vähän huolissani?

 

Lähteitä: Harari, Y.N. 2016. Homo Deus. Bazar Kustannus.
Mannermaa, M. 2008. Jokuveli. Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa.

Introvertti vai ambivertti? Kettu vai siili?

Luen Linus Jonkmanin mainiota teosta "Introvertit" (2015) ja tutkiskelen minääni. Olen aina kuvitellut olevani ekstrovertti, mutta hei, minussahan piileksii sisäinen introvertti. Introvertteja luonnehditaan usein hiljaisiksi, vetäytyviksi harkitsijoiksi, jotka eivät hötkyile ja hölötä. Vapaa-aikana introvertilla ei tarvitse olla sosiaalisia tapahtumia, vaan seuraksi riittää hyvä kirja.

Introvertille on tyypillistä, että pään sisäisessä tohinassa on niin paljon menoa ja meininkiä, että se suorastaan häiriintyy liioista ulkopuolisista virikkeistä. Tunnistan tämän. Kun olen seurassa, saatan ajatella - vaikka onkin hauskaa - että onpas kiva, kun pääsee kohta kotiin, hiljaisuuteen ja kirjan ääreen. Saaren hiljaisuudessa päässä surraa niin paljon, että saatan jähmettyä terassin tuoliin tuntikausiksi.

Kaikki introvertin piirteet eivät kuitenkaan osu ja uppoa: keskittymisessä on vaikeuksia (varsinkin jos homma ei oikein kiinnosta); suusta tulee ulos ihan valmistelematonta tekstiä samaan tahtiin kuin ajatus juoksee ja päätöksiäkin tulee tehtyä vähän harkitsemattomasti (mutta voihan aina päättää uusiksi, eikö?). Jonkman on mielestäni oikeassa siinä, että nykyisin elämme ekstroverttien aikaan. Itsensäilmaisu-, ryhmätyö- ja verkostotaidovaatimukset ja kokeilujen kulttuuri ehdottavat, että oikeaa olemista on olla ulospäinsuuntautunut nopeasti reagoiva otus. 

Tulee mieleen kettu ja siili -vertaus. Ovela kettu osaa monta asiaa, miten se saa saalista tai puolustautuu. Siili osaa yhden asian, se käpertyy palloksi. Siihen eivät ketunkaan hampaat pysty.

Saarielämä kehittää introverttiä minääni: Solitude, aivoinen ja auvoinen yksin olo, on rauhoittavaa. Muutama päivä saaressa vaikuttaa niin, että minulla on puheripuli pari päivää putkeen. Jonka jälkeen alankin jo tutkia kalenteria, milloin voisi mennä saareen uudelleen rauhoittumaan, kun on jo tullut hölistyä ja toohotettua tarpeeksi. Mitään tekemättömyys mäntykalliolla merta tuijottaen tuottaa monta uutta ideaa, joita ekstroverttiminäni saa seuraavalla viikolla panna toimeen. Tai  ainakin  voi harkita niiden toimeenpanoa.

Jonkmanin kirjasta luen myös uuden termin, ambivertin. Sillä tarkoitetaan persoonallisuustyyppiä, jolla on sekä introvertin että ekstrovertin piirteitä. Rusinat kahdesta pullasta: itsenäisyydestä ja yhteisöstä. Nyt osui ja upposi. 

Viite: Jonkman, L. 2015. Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous. Atena Kustannus. 

I

Talvinen saaristo - kylmä ja kaunis

Naapuri lähetti tekstiviestin: Haluaisitko tulla katsomaan vähän talvisempaa saaristoa? - Ai, pääseekö veneellä vielä?, kyselin. Lunta oli pyryttänyt viikkoja ja elettiin vanhan ajan pakkastalvea. Mietin, että kylläpäs saaristossa on ollut erilaiset kelit, jos vielä veneellä voi kulkea. - Ei, kun moottorikelkalla. Jaaha. Eipä tullut mieleen, että meren jäällä voi hurruuttaa moottorin voimin. Pelotti. 

Ajattelin uskaltaa. Mietin, että nämä saaristolaiset ovat eläneet meren, myrskyjen ja jäiden keskellä koko ikänsä. He tuntevat jään olomuodon, virtapaikat ja reitit, jotka ovat turvallisia. Takaraivossa kyllä vähän jyskytti häiritsevä ajatus, että välillä uutisoitiin jäihin pudonneista ja hävinneistä "kokeneista jäälläkulkijoista". 

Päätin ostaa naskalit. Yhdestä urheilutarvikeliikkeestä löytyi vain mallia, jotka napsautettiin toisistaan irti ja takaisin. Välissä roikkui naru, joka sotkeutui kuivaharjoittelussa jo niin pahasti, että sormeni jäivät jumiin. Ei kun toiseen kauppaan hakemaan perinteisempää designia, josta sentään ymmärsi, miten päin ne ripustetaan kaulaan. 

Lauttarannassa meinasin kääntyä takaisin. Meri velloi aivan vapaana. Rannassa hilisivät jäähiutaleet. Ensimmäistäkään kelkkaa ei näkynyt. No, ehkä siellä saarten välissä on sitten jäätä, kun ei peruutussoittoakaan ollut tullut. Sitäpaitsi, en enää kehdannut jänistää. Olisin leimautunut aivan ääliökaupunkilaiseksi (ellen nyt jo sitä ollut). 

Parkkipaikalla odotti limusiini. Moottorikelkka, jonka perässä oli vanhanaikainen, jalaksilla kulkeva iso ahkio. Ai ettei tarvitsekaan istua kelkan takatuhdolla vaan saa kyydin taljojen päällä kelkan perässä. Ripustin silti naskalit kaulaan. Ajattelin, että jos tuo kelkka alkaa upota niin minä ehdin loikkaamaan naskalien ja kännykän (joka oli pelastusliivien taskussa - liivit saivat aikaan lievää hihitystä, mutta puolustin niitä lämmönlähteenä) kanssa jäälle. Vähän ikävä asenne kuskia kohtaan, myönnän. 

Sitten mentiin. Ensin röykytellen meren rantoja ja kaislikoita. Täällä tunsin olevani ihan turvassa. Sitten rymisteltiin jäälle. Jään pinnalla oli vettä ja sohjoa. Homma näytti hetken siltä, että matka juuttuu tähän sohjopuuroon. Mutta ei - kaasua vaan niin alkoi jo korvissa tuuli viheltää. Tarrasin kiinni naskaleista ja toisella kädellä ahkion reunasta ja toivoin parasta. Laskin minuutteja. Kelkkareitti oli merkattu havuilla, huomasin, eli tässähän nyt ilmeisesti oltiin sitten ihan talvisella valtatiella saaristotyyliin.

Kohta kiemurtelimme jo saareni rantakivikossa. Kaivelin jo kännykkää esiin kuvaamista varten. Pakkohan se on somettaa, että turvassa ollaan tukevalla maalla. Kuljettaja myhäili helpotukselleni. Tavarat ahkiosta ja käden heilautus: huomenna nähdään.

Saaren metsä oli hiljaa ja katseli, kun hengissäselviytynyt cityihminen raahusti kasseineen kohti jääkylmää mökkiä. Ehkä tuo on hyväksyttävä osaksi tätä ympäristöä, naskaleineen kaikkineen.