Talvinen saaristo - kylmä ja kaunis

Naapuri lähetti tekstiviestin: Haluaisitko tulla katsomaan vähän talvisempaa saaristoa? - Ai, pääseekö veneellä vielä?, kyselin. Lunta oli pyryttänyt viikkoja ja elettiin vanhan ajan pakkastalvea. Mietin, että kylläpäs saaristossa on ollut erilaiset kelit, jos vielä veneellä voi kulkea. - Ei, kun moottorikelkalla. Jaaha. Eipä tullut mieleen, että meren jäällä voi hurruuttaa moottorin voimin. Pelotti. 

Ajattelin uskaltaa. Mietin, että nämä saaristolaiset ovat eläneet meren, myrskyjen ja jäiden keskellä koko ikänsä. He tuntevat jään olomuodon, virtapaikat ja reitit, jotka ovat turvallisia. Takaraivossa kyllä vähän jyskytti häiritsevä ajatus, että välillä uutisoitiin jäihin pudonneista ja hävinneistä "kokeneista jäälläkulkijoista". 

Päätin ostaa naskalit. Yhdestä urheilutarvikeliikkeestä löytyi vain mallia, jotka napsautettiin toisistaan irti ja takaisin. Välissä roikkui naru, joka sotkeutui kuivaharjoittelussa jo niin pahasti, että sormeni jäivät jumiin. Ei kun toiseen kauppaan hakemaan perinteisempää designia, josta sentään ymmärsi, miten päin ne ripustetaan kaulaan. 

Lauttarannassa meinasin kääntyä takaisin. Meri velloi aivan vapaana. Rannassa hilisivät jäähiutaleet. Ensimmäistäkään kelkkaa ei näkynyt. No, ehkä siellä saarten välissä on sitten jäätä, kun ei peruutussoittoakaan ollut tullut. Sitäpaitsi, en enää kehdannut jänistää. Olisin leimautunut aivan ääliökaupunkilaiseksi (ellen nyt jo sitä ollut). 

Parkkipaikalla odotti limusiini. Moottorikelkka, jonka perässä oli vanhanaikainen, jalaksilla kulkeva iso ahkio. Ai ettei tarvitsekaan istua kelkan takatuhdolla vaan saa kyydin taljojen päällä kelkan perässä. Ripustin silti naskalit kaulaan. Ajattelin, että jos tuo kelkka alkaa upota niin minä ehdin loikkaamaan naskalien ja kännykän (joka oli pelastusliivien taskussa - liivit saivat aikaan lievää hihitystä, mutta puolustin niitä lämmönlähteenä) kanssa jäälle. Vähän ikävä asenne kuskia kohtaan, myönnän. 

Sitten mentiin. Ensin röykytellen meren rantoja ja kaislikoita. Täällä tunsin olevani ihan turvassa. Sitten rymisteltiin jäälle. Jään pinnalla oli vettä ja sohjoa. Homma näytti hetken siltä, että matka juuttuu tähän sohjopuuroon. Mutta ei - kaasua vaan niin alkoi jo korvissa tuuli viheltää. Tarrasin kiinni naskaleista ja toisella kädellä ahkion reunasta ja toivoin parasta. Laskin minuutteja. Kelkkareitti oli merkattu havuilla, huomasin, eli tässähän nyt ilmeisesti oltiin sitten ihan talvisella valtatiella saaristotyyliin.

Kohta kiemurtelimme jo saareni rantakivikossa. Kaivelin jo kännykkää esiin kuvaamista varten. Pakkohan se on somettaa, että turvassa ollaan tukevalla maalla. Kuljettaja myhäili helpotukselleni. Tavarat ahkiosta ja käden heilautus: huomenna nähdään.

Saaren metsä oli hiljaa ja katseli, kun hengissäselviytynyt cityihminen raahusti kasseineen kohti jääkylmää mökkiä. Ehkä tuo on hyväksyttävä osaksi tätä ympäristöä, naskaleineen kaikkineen.