Luen
Linus Jonkmanin
mainiota teosta "Introvertit" (2015) ja tutkiskelen
minääni. Olen aina kuvitellut olevani ekstrovertti, mutta hei,
minussahan piileksii sisäinen introvertti. Introvertteja luonnehditaan
usein hiljaisiksi, vetäytyviksi harkitsijoiksi, jotka eivät hötkyile ja
hölötä. Vapaa-aikana introvertilla ei tarvitse olla sosiaalisia
tapahtumia, vaan seuraksi riittää hyvä kirja.
Introvertille on tyypillistä, että pään sisäisessä tohinassa on niin paljon menoa ja meininkiä, että se suorastaan häiriintyy liioista ulkopuolisista virikkeistä. Tunnistan tämän. Kun olen seurassa, saatan ajatella - vaikka onkin hauskaa - että onpas kiva, kun pääsee kohta kotiin, hiljaisuuteen ja kirjan ääreen. Saaren hiljaisuudessa päässä surraa niin paljon, että saatan jähmettyä terassin tuoliin tuntikausiksi.
Kaikki introvertin piirteet eivät kuitenkaan osu ja uppoa: keskittymisessä on vaikeuksia (varsinkin jos homma ei oikein kiinnosta); suusta tulee ulos ihan valmistelematonta tekstiä samaan tahtiin kuin ajatus juoksee ja päätöksiäkin tulee tehtyä vähän harkitsemattomasti (mutta voihan aina päättää uusiksi, eikö?). Jonkman on mielestäni oikeassa siinä, että nykyisin elämme ekstroverttien aikaan. Itsensäilmaisu-, ryhmätyö- ja verkostotaidovaatimukset ja kokeilujen kulttuuri ehdottavat, että oikeaa olemista on olla ulospäinsuuntautunut nopeasti reagoiva otus.
Tulee mieleen kettu ja siili -vertaus. Ovela kettu osaa monta asiaa, miten se saa saalista tai puolustautuu. Siili osaa yhden asian, se käpertyy palloksi. Siihen eivät ketunkaan hampaat pysty.
Saarielämä kehittää introverttiä minääni: Solitude, aivoinen ja auvoinen yksin olo, on rauhoittavaa. Muutama päivä saaressa vaikuttaa niin, että minulla on puheripuli pari päivää putkeen. Jonka jälkeen alankin jo tutkia kalenteria, milloin voisi mennä saareen uudelleen rauhoittumaan, kun on jo tullut hölistyä ja toohotettua tarpeeksi. Mitään tekemättömyys mäntykalliolla merta tuijottaen tuottaa monta uutta ideaa, joita ekstroverttiminäni saa seuraavalla viikolla panna toimeen. Tai ainakin voi harkita niiden toimeenpanoa.
Jonkmanin kirjasta luen myös uuden termin, ambivertin. Sillä tarkoitetaan persoonallisuustyyppiä, jolla on sekä introvertin että ekstrovertin piirteitä. Rusinat kahdesta pullasta: itsenäisyydestä ja yhteisöstä. Nyt osui ja upposi.
Viite: Jonkman, L. 2015. Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous. Atena Kustannus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti