Akateemisen sivistyksen turhuudesta

Saaressa ei akateemisesta sivistyksestä ole paljoakaan hyötyä. Jos sitä nyt osaakin siteerata Spinozaa, lausua vähän Eino Leinoa tai luetella muutaman klassikkososiologin, niin ei siinä puu kaadu, halot pilkkoonnu eikä ampiaisen pesä irtoa huussin seinästä. Tosin hommiin tulee ylevä sävy, kun voi runoilla Kullervo Järvisen lailla:

"Saunan jälkeen otan kaljan, taikka kaksi.

Koira tulee varpaille istumaan. 

Siinä se on suviehtoo, 

                              puut puhuvat.

Että muinoin tässä metsässä
laidunnettiin sonneja. 

                      On sillä merkitystä.

Kun katson kaatunutta risuaitaa, tiedän

että jotain merkkejä meistä jää. 

(Kullervo Järvinen, Sonnikorven Blues, LIKE 2002)

Tässäkin saaressa on aiemmin laidunnettu karjaa. Saarelaiset kuljettivat lehmät, sonnit tai lampaat (en ole tietoinen, mitä sorttia eläimet olivat) kesäksi saareen. Nyt saari on metsittynyt. Laitumista on jäljellä vain pieniä länttejä rantaviivan lähellä. Eläinten sijasta saaressa näkyy ihmisen jälki: kaadettuja ja lahonneita puita, puolimetrisiä kantoja, paljaiksi kuljettuja sammalkallioita.

Luonto tekee parhaansa valloittaakseen takaisin raivatun mökkipalstan. Saaristomännyt tuottavat käpyjä sellaisia määriä, että neliömetrin alalla kasvaa parikymmentä uutta männyn tainta, seassa muutama kuusen ja koivun alku. Kymmenessä vuodessa pihan tilalla olisi tiivis pensaikko. Se on jotenkin lohdullista. Ihmisen teot - silloin kun ei pilata luontoa myrkyillä tai saasteilla - ovat väliaikaisia. Toisaalta, ihminen on kykenevä myös toimimaan toisin, kun valistus on viritetty, henki hyvä herätetty, niin kuin vanhassa kansakoulun laulussa sanotaan.
 
Ehkä akateemisesta sivistyksestä on kuitenkin hyötyä, saaressakin. Tietää, että parasta on vaieta ja olla puuttumatta liikaa asioiden kulkuun. Näinhän väitti jo Martin Heidegger (1889-1976). Heideggerin "silleen jättäminen" tarkoitti, että avaudutaan maailmalle ja annetaan sen olla. 
(Heidegger, Oleminen ja Aika, Vastapaino 2007)

Näin sainkin näppärästi filosofisen perustelun sille, että pyrin tietoisesti tekemään ei-mitään ja keskittymään vain katsomaan nousevaa kuuta. Itse asiassa, tuli todistettua, että akateemisesta sivistyksestä taitaa sittenkin olla jotain hyötyä. 

Maailmassa riittää melottavaa

Maailmassa riittää melottavaa, tapasi entinen työkaverini sanoa. Melomisessa on jotain symbolista. Toisin kuin purjehduksessa tai moottoriveneilyssä, kajakki kulkee vain, mikäli jaksaa heilutella melaa ja vielä kaksin käsin. Näin totesi pikkupoika katsellessaan kajakkiemme pakkausta Norsskatan rannassa: "Man måste arbeta med båda händerna där." Syvällinen oivallus. Lisäksi joutuu käyttämään jalkalihaksia, jotta saa kajakin tuettua aallokossa ja voimaa vetoihin. Vedon voima tulee selästä. Kädet oikeastaan vain pitävät melan liikkeessä. Mela on kuin propelli, joka pyörii kajakin etuosassa, valssin tahtiin. Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo. 

Melonnassa pääsee meditatiiviseen tilaan, jossa aistit ovat herkkinä, mutta keho toimii kuin umpihumalassa, selkäytimellä. Elämä pelkistyy. Tärkeää on vain liike, ei päämäärä, kuluneen kliseen mukaan. Muuhun veneilyyn verrattuna melonnassa erilaista on, että meloja istuu kirjaimellisesti veden alla, vaikkei vedessä (ellei aukkopeite satu vuotamaan). Kajakissa on veden sylissä. 

Hankalinta hommassa on kajakkiin meno ja poistulo. Jalat kastuvat, aukkopeitteen kanssa saa temppuilla, juomapullo putoilee kannelta veteen, pohja raapii kiviä ja evä juuttuu kiinni. Poisnoustessa jalat on sen verran jäykkinä, että helpoina olisi kaataa koko banaani ja kahlata loppumatka. Viimeisellä reissulla meinasin juuttua kalliolle: kun nokka irtosi, pyrstö tarttui ja päinvastoin, kuin varis tervatulla katolla. 

Suomen saaristo on oivallinen paikka meloa. Saaria, luotoja ja asumattomia rantojakin (vielä) riittää. Saarten väleissä voi väistellä suurimmat tuulet ja toisaalta tyynellä tai pienessä tuulessa ison aukon ylittäminen tuntuu sankariteolta. Kaukaiset saaret näyttävät roikkuvan veden pinnan yläpuolella. Merikotka kaartelee yläpuolella ja haahkaparvi seilaa lähellä. Hyvällä tuurilla voi tavata hylkeen, norpan tai majavan. 

Melomisen filosofian ydin on sopeutuminen, kaikkeen, mikä eteen tulee. On ennakoitava ja seurattava, miten aallot tulevat, millä
korkeudella ja millä voimalla, jotta osaa rytmittää vedot oikein. Välillä on ehkä otettava uusi suunta, ettei päädy liian haastavaan aallokkoon ja välillä on peruutettava ja todettava, ettei määränpäähän yksinkertaisesti jaksa meloa jatkuvaan vastatuuleen. Ehkä myöhemmin uudelleen. Meri ja melonta opettavat nöyräksi. Ja sitkeäksi. Kerran kartan "melontajoki" muuttui todellisuudessa puroksi, joka oli lopulta padottu erään mökin pihasaunan uimapaikaksi. Eikun kajakit kantoon ja puron jatkopaikkaa hakemaan. Sillä reissulla tuli myös uitettua kajakkeja puiden rungoista roikkuen. Merikajakit eivät nyt ehkä olleet oikea valinta sille reitille, mutta siitäkin selvittiin lopulta avoimemmille vesille.

Melonta on elämää ja elämä yhtä melontaa, välillä vasta-, välillä myötätuuleen. Joskus raapii vähän pohjaa ja joskus ehkä pyörähtää ympäri. Mutta niin kuin vesi, elämä kantaa. 

PS. Melonnassa tärkeintä on kaveri. Kiitos melontakaverille ja ystävälle Kaijalle! 

Paskajuttu

Herrskapet är vänlig och använder uthuset igen, sanoin ylpeänä vieraalleni, muovihanskat kädessä ja suojalappu suun edessä. Olin suoriutunut yhdestä lykkäämästäni tehtävästä, huussin tyhjennyksestä. Harvoin olen ollut itsestäni niin ylpeä.

Mökkisaareni huussi edustaa tyyppiä regular plus. Siinä on kaksi reikää, styroxistuimet, saavit varustettuina nestealtailla ja tuuletusputki. Rakennelma ei ole umpinainen vaan seinien yläosassa on isot aukot. Huussi ei haise miltään eikä siellä ole ötököitä. Paitsi pienen ampiaspesän asukki, joka ahkeroi heinäkuussa rakennushommissa, mutta taisi jättää homman kesken. 

Pöntöt eivät ole kovin suuria, joten ne täyttyvät nopeasti. Toinen, käytöstä jo poistettu, muhi kannen alla noin kolme kuukautta, mutta sinä aikana toinenkin pönttö alkoi täyttyä. Johtunee myös siitä, että hajupelossa sinne heitettiin melkoisen paljon kuiviketta. Elokuun alussa tilaa uusille tuotoksille ei enää ollut. 

Voisiko tämän tehdä joku muu?

Ensin uumoilin, että palkkatyöllähän tästä selviää ettei tarvitse koskea sormillaan paskaan. Ihan suoraan huussintyhjennyspalveluja tarjoavia yrityksiä ei netistä löytynyt ja asian pyytäminen naapurilta vähän arvelutti. Paska on jotenkin liian henkilökohtainen juttu. 

Kun olin ystäväni kanssa melonut pari päivää, itseluottamukseni oli kasvanut . Kun näillä alleilla saa kajakin liikkeelle ja pysymään pystyssä muutaman kymmenen kilometrin ajan, niin kyllähän se yksi pönttö kaatuu. Sopivasti tihkusateisena päivänä tartuin saavia kahvoista, kirjaimellisesti. 

Homma oli inhaa, vähän, etenkin nesteen laimennuksen osalta. Mutta parin tunnin ähellyksen jälkeen osin jo kompostoitunut tuotos oli peitetty kuivikkeella ja rodomullalla (ei sattunut halvempaa olemaan käsillä) ja peitelty lepoon. Mieli teki laittaa kyltti: Här vilar Jöötti. 

Pesin käteni vedellä, saippualla ja desinfiointiaineella, melkoisen pitkään. Varmuuden vuoksi otin Koskenkorvanaukun ja siunasin veljeäni, joka tämän kirkkaan desinfiointiaineen oli kaappiini tuonut. 

Mietiskelin siinä samalla lapsuuteni huussia, joka sijaitsi liiterirakennuksessa saunan ja puuliiterin välissä. Sankkoja tai lämpöistuimia ei ollut, vain puupintaan sahattu reikä, jossa pienempänä vähän pelotti istua. 

Meillä oli sivistävä paskahuussi. Muilla oli lehtiä, meillä oli morseaakkoset piirrettynä seinään. Ne olivat veljeäni varten. En ole ihan varma, oliko idea hänen, isäni vai äitini, mutta menetelmä oli mainio. Jossain vaiheessa morseaakkoset vaihdettiin englanninkielisiin aakkosiin foneettisine ääntämisohjeineen. Ei, bii, cii, dii...Englannin numeroni olikin aina hyvä, kun aakkosia tuli kerrattua useaan kertaan päivässä. 

Ulosteen hävittämiseen suhtauduttiin nykypäivää ongelmattomammin. Huussi tyhjennettiin keväällä, jätös kasattiin isoksi keoksi mullan kanssa ja päälle istutettiin kurpitsaa. Kasvoivat mahdottoman hyvin. 

Elämän(i) käymälät

Lapsuuden jälkeen on tullut istuttua erilaisissa vessoissa, bajamajoissa, latriineissa, käymälöissä, ulkohuoneissa ja hotelli helpotuksissa - miten nyt missäkin tarpeiden tekoon tarkoitettua paikkaa on nimitetty. Olen kerran, 80-luvulla, myös osallistunut latriiniprojektiin, jossa Nepalin maaseudulla opetettiin rakentamaan käymälöitä paikallisista materiaaleista. Siellä lasten, ja aikuistenkin tapana, oli tehdä tarpeensa kadulle, tavallisesti ojaan. Ja peseytyä samassa joessa, jossa pestiin vaatteet ja josta noudettiin talousvesi. Lasten ripulikuolleisuus olikin huima. Etenkin kun paikallisten parantajien neuvo oli olla antamatta ripuloivalle lapselle mitään syötävää tai juotavaa. Yksinkertaisissa latriineissa oli sementtilaatta jalankuvineen ja reikineen. Seinät oli tehty joko auringossa poltetuista tiilistä tai kevyemmistä risuista. 

UNICEFin opetussarjakuvaa latriinista 80-luvun puolivälistä. 

Nepalissa ei käytetä vessapaperia, vaan pesu suoritetaan vesikannulla, vasemmalla kädellä. Siksi vasemmalla kädellä ei syödä eikä anneta tai oteta vastaan mitään. Likainen ja puhdas käsi on eroteltu selkeästi. Kulttuurissa vasenkätisten on vähän pakko oppia molempikätisiksi. En tiedä, miten asiat Nepalissa ovat muuttuneet, vessakulttuurisesti ja vieläkö puhtaan ja likaisen käden jaottelu on olemassa. 

Suomessa kuivakäymälät ovat ilahduttavasti yleistyneet ja niitä voidaan asentaa sisätiloihin ja jätteet voidaan hyötykäyttää nopeastikin. Jätökset kompostoituvat, pakastuvat tai palavat. Tampereen ammattikorkeakoulun, Käymäläseura Huussin ja Suomen ympäristökeskuksen Biourea-hankkeessa kerättiin kesällä 2015 festariväen (ja opiskelijoiden) virtsaa ja kokeiltiin sitä lannoitteena. Virtsalla oli väkilannoitteen voima eikä haitallisia patogeeneja havaittu. Kusi siis kasvattaa!

Olkaamme siis iloisia siitä, että paska voi hyvin ja tuottaa satoa. Skool på den saken! 

PS. Hmm. Mitähän vuoden parin kuluttua kompostiini istutan? Vanhempieni rohkeuteen käyttää melko tuoretta ihtiään kurpitsojen kasvatukseen en ehkä yllä.