Maailmassa riittää melottavaa, tapasi entinen työkaverini sanoa. Melomisessa on jotain symbolista. Toisin kuin purjehduksessa tai moottoriveneilyssä, kajakki kulkee vain, mikäli jaksaa heilutella melaa ja vielä kaksin käsin. Näin totesi pikkupoika katsellessaan kajakkiemme pakkausta Norsskatan rannassa: "Man måste arbeta med båda händerna där." Syvällinen oivallus. Lisäksi joutuu käyttämään jalkalihaksia, jotta saa kajakin tuettua aallokossa ja voimaa vetoihin. Vedon voima tulee selästä. Kädet oikeastaan vain pitävät melan liikkeessä. Mela on kuin propelli, joka pyörii kajakin etuosassa, valssin tahtiin. Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo.
Melonnassa pääsee meditatiiviseen tilaan, jossa aistit ovat herkkinä, mutta keho toimii kuin umpihumalassa, selkäytimellä. Elämä pelkistyy. Tärkeää on vain liike, ei päämäärä, kuluneen kliseen mukaan. Muuhun veneilyyn verrattuna melonnassa erilaista on, että meloja istuu kirjaimellisesti veden alla, vaikkei vedessä (ellei aukkopeite satu vuotamaan). Kajakissa on veden sylissä.
Hankalinta hommassa on kajakkiin meno ja poistulo. Jalat kastuvat, aukkopeitteen kanssa saa temppuilla, juomapullo putoilee kannelta veteen, pohja raapii kiviä ja evä juuttuu kiinni. Poisnoustessa jalat on sen verran jäykkinä, että helpoina olisi kaataa koko banaani ja kahlata loppumatka. Viimeisellä reissulla meinasin juuttua kalliolle: kun nokka irtosi, pyrstö tarttui ja päinvastoin, kuin varis tervatulla katolla.
Suomen saaristo on oivallinen paikka meloa. Saaria, luotoja ja asumattomia rantojakin (vielä) riittää. Saarten väleissä voi väistellä suurimmat tuulet ja toisaalta tyynellä tai pienessä tuulessa ison aukon ylittäminen tuntuu sankariteolta. Kaukaiset saaret näyttävät roikkuvan veden pinnan yläpuolella. Merikotka kaartelee yläpuolella ja haahkaparvi seilaa lähellä. Hyvällä tuurilla voi tavata hylkeen, norpan tai majavan.
Melomisen filosofian ydin on sopeutuminen, kaikkeen, mikä eteen tulee. On ennakoitava ja seurattava, miten aallot tulevat, millä
korkeudella ja millä voimalla, jotta osaa rytmittää vedot oikein. Välillä on ehkä otettava uusi suunta, ettei päädy liian haastavaan aallokkoon ja välillä on peruutettava ja todettava, ettei määränpäähän yksinkertaisesti jaksa meloa jatkuvaan vastatuuleen. Ehkä myöhemmin uudelleen. Meri ja melonta opettavat nöyräksi. Ja sitkeäksi. Kerran kartan "melontajoki" muuttui todellisuudessa puroksi, joka oli lopulta padottu erään mökin pihasaunan uimapaikaksi. Eikun kajakit kantoon ja puron jatkopaikkaa hakemaan. Sillä reissulla tuli myös uitettua kajakkeja puiden rungoista roikkuen. Merikajakit eivät nyt ehkä olleet oikea valinta sille reitille, mutta siitäkin selvittiin lopulta avoimemmille vesille.
Melonta on elämää ja elämä yhtä melontaa, välillä vasta-, välillä myötätuuleen. Joskus raapii vähän pohjaa ja joskus ehkä pyörähtää ympäri. Mutta niin kuin vesi, elämä kantaa.
PS. Melonnassa tärkeintä on kaveri. Kiitos melontakaverille ja ystävälle Kaijalle!
Melonnassa pääsee meditatiiviseen tilaan, jossa aistit ovat herkkinä, mutta keho toimii kuin umpihumalassa, selkäytimellä. Elämä pelkistyy. Tärkeää on vain liike, ei päämäärä, kuluneen kliseen mukaan. Muuhun veneilyyn verrattuna melonnassa erilaista on, että meloja istuu kirjaimellisesti veden alla, vaikkei vedessä (ellei aukkopeite satu vuotamaan). Kajakissa on veden sylissä.
Hankalinta hommassa on kajakkiin meno ja poistulo. Jalat kastuvat, aukkopeitteen kanssa saa temppuilla, juomapullo putoilee kannelta veteen, pohja raapii kiviä ja evä juuttuu kiinni. Poisnoustessa jalat on sen verran jäykkinä, että helpoina olisi kaataa koko banaani ja kahlata loppumatka. Viimeisellä reissulla meinasin juuttua kalliolle: kun nokka irtosi, pyrstö tarttui ja päinvastoin, kuin varis tervatulla katolla.
Suomen saaristo on oivallinen paikka meloa. Saaria, luotoja ja asumattomia rantojakin (vielä) riittää. Saarten väleissä voi väistellä suurimmat tuulet ja toisaalta tyynellä tai pienessä tuulessa ison aukon ylittäminen tuntuu sankariteolta. Kaukaiset saaret näyttävät roikkuvan veden pinnan yläpuolella. Merikotka kaartelee yläpuolella ja haahkaparvi seilaa lähellä. Hyvällä tuurilla voi tavata hylkeen, norpan tai majavan. Melomisen filosofian ydin on sopeutuminen, kaikkeen, mikä eteen tulee. On ennakoitava ja seurattava, miten aallot tulevat, millä
korkeudella ja millä voimalla, jotta osaa rytmittää vedot oikein. Välillä on ehkä otettava uusi suunta, ettei päädy liian haastavaan aallokkoon ja välillä on peruutettava ja todettava, ettei määränpäähän yksinkertaisesti jaksa meloa jatkuvaan vastatuuleen. Ehkä myöhemmin uudelleen. Meri ja melonta opettavat nöyräksi. Ja sitkeäksi. Kerran kartan "melontajoki" muuttui todellisuudessa puroksi, joka oli lopulta padottu erään mökin pihasaunan uimapaikaksi. Eikun kajakit kantoon ja puron jatkopaikkaa hakemaan. Sillä reissulla tuli myös uitettua kajakkeja puiden rungoista roikkuen. Merikajakit eivät nyt ehkä olleet oikea valinta sille reitille, mutta siitäkin selvittiin lopulta avoimemmille vesille.Melonta on elämää ja elämä yhtä melontaa, välillä vasta-, välillä myötätuuleen. Joskus raapii vähän pohjaa ja joskus ehkä pyörähtää ympäri. Mutta niin kuin vesi, elämä kantaa.
PS. Melonnassa tärkeintä on kaveri. Kiitos melontakaverille ja ystävälle Kaijalle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti