Paskajuttu

Herrskapet är vänlig och använder uthuset igen, sanoin ylpeänä vieraalleni, muovihanskat kädessä ja suojalappu suun edessä. Olin suoriutunut yhdestä lykkäämästäni tehtävästä, huussin tyhjennyksestä. Harvoin olen ollut itsestäni niin ylpeä.

Mökkisaareni huussi edustaa tyyppiä regular plus. Siinä on kaksi reikää, styroxistuimet, saavit varustettuina nestealtailla ja tuuletusputki. Rakennelma ei ole umpinainen vaan seinien yläosassa on isot aukot. Huussi ei haise miltään eikä siellä ole ötököitä. Paitsi pienen ampiaspesän asukki, joka ahkeroi heinäkuussa rakennushommissa, mutta taisi jättää homman kesken. 

Pöntöt eivät ole kovin suuria, joten ne täyttyvät nopeasti. Toinen, käytöstä jo poistettu, muhi kannen alla noin kolme kuukautta, mutta sinä aikana toinenkin pönttö alkoi täyttyä. Johtunee myös siitä, että hajupelossa sinne heitettiin melkoisen paljon kuiviketta. Elokuun alussa tilaa uusille tuotoksille ei enää ollut. 

Voisiko tämän tehdä joku muu?

Ensin uumoilin, että palkkatyöllähän tästä selviää ettei tarvitse koskea sormillaan paskaan. Ihan suoraan huussintyhjennyspalveluja tarjoavia yrityksiä ei netistä löytynyt ja asian pyytäminen naapurilta vähän arvelutti. Paska on jotenkin liian henkilökohtainen juttu. 

Kun olin ystäväni kanssa melonut pari päivää, itseluottamukseni oli kasvanut . Kun näillä alleilla saa kajakin liikkeelle ja pysymään pystyssä muutaman kymmenen kilometrin ajan, niin kyllähän se yksi pönttö kaatuu. Sopivasti tihkusateisena päivänä tartuin saavia kahvoista, kirjaimellisesti. 

Homma oli inhaa, vähän, etenkin nesteen laimennuksen osalta. Mutta parin tunnin ähellyksen jälkeen osin jo kompostoitunut tuotos oli peitetty kuivikkeella ja rodomullalla (ei sattunut halvempaa olemaan käsillä) ja peitelty lepoon. Mieli teki laittaa kyltti: Här vilar Jöötti. 

Pesin käteni vedellä, saippualla ja desinfiointiaineella, melkoisen pitkään. Varmuuden vuoksi otin Koskenkorvanaukun ja siunasin veljeäni, joka tämän kirkkaan desinfiointiaineen oli kaappiini tuonut. 

Mietiskelin siinä samalla lapsuuteni huussia, joka sijaitsi liiterirakennuksessa saunan ja puuliiterin välissä. Sankkoja tai lämpöistuimia ei ollut, vain puupintaan sahattu reikä, jossa pienempänä vähän pelotti istua. 

Meillä oli sivistävä paskahuussi. Muilla oli lehtiä, meillä oli morseaakkoset piirrettynä seinään. Ne olivat veljeäni varten. En ole ihan varma, oliko idea hänen, isäni vai äitini, mutta menetelmä oli mainio. Jossain vaiheessa morseaakkoset vaihdettiin englanninkielisiin aakkosiin foneettisine ääntämisohjeineen. Ei, bii, cii, dii...Englannin numeroni olikin aina hyvä, kun aakkosia tuli kerrattua useaan kertaan päivässä. 

Ulosteen hävittämiseen suhtauduttiin nykypäivää ongelmattomammin. Huussi tyhjennettiin keväällä, jätös kasattiin isoksi keoksi mullan kanssa ja päälle istutettiin kurpitsaa. Kasvoivat mahdottoman hyvin. 

Elämän(i) käymälät

Lapsuuden jälkeen on tullut istuttua erilaisissa vessoissa, bajamajoissa, latriineissa, käymälöissä, ulkohuoneissa ja hotelli helpotuksissa - miten nyt missäkin tarpeiden tekoon tarkoitettua paikkaa on nimitetty. Olen kerran, 80-luvulla, myös osallistunut latriiniprojektiin, jossa Nepalin maaseudulla opetettiin rakentamaan käymälöitä paikallisista materiaaleista. Siellä lasten, ja aikuistenkin tapana, oli tehdä tarpeensa kadulle, tavallisesti ojaan. Ja peseytyä samassa joessa, jossa pestiin vaatteet ja josta noudettiin talousvesi. Lasten ripulikuolleisuus olikin huima. Etenkin kun paikallisten parantajien neuvo oli olla antamatta ripuloivalle lapselle mitään syötävää tai juotavaa. Yksinkertaisissa latriineissa oli sementtilaatta jalankuvineen ja reikineen. Seinät oli tehty joko auringossa poltetuista tiilistä tai kevyemmistä risuista. 

UNICEFin opetussarjakuvaa latriinista 80-luvun puolivälistä. 

Nepalissa ei käytetä vessapaperia, vaan pesu suoritetaan vesikannulla, vasemmalla kädellä. Siksi vasemmalla kädellä ei syödä eikä anneta tai oteta vastaan mitään. Likainen ja puhdas käsi on eroteltu selkeästi. Kulttuurissa vasenkätisten on vähän pakko oppia molempikätisiksi. En tiedä, miten asiat Nepalissa ovat muuttuneet, vessakulttuurisesti ja vieläkö puhtaan ja likaisen käden jaottelu on olemassa. 

Suomessa kuivakäymälät ovat ilahduttavasti yleistyneet ja niitä voidaan asentaa sisätiloihin ja jätteet voidaan hyötykäyttää nopeastikin. Jätökset kompostoituvat, pakastuvat tai palavat. Tampereen ammattikorkeakoulun, Käymäläseura Huussin ja Suomen ympäristökeskuksen Biourea-hankkeessa kerättiin kesällä 2015 festariväen (ja opiskelijoiden) virtsaa ja kokeiltiin sitä lannoitteena. Virtsalla oli väkilannoitteen voima eikä haitallisia patogeeneja havaittu. Kusi siis kasvattaa!

Olkaamme siis iloisia siitä, että paska voi hyvin ja tuottaa satoa. Skool på den saken! 

PS. Hmm. Mitähän vuoden parin kuluttua kompostiini istutan? Vanhempieni rohkeuteen käyttää melko tuoretta ihtiään kurpitsojen kasvatukseen en ehkä yllä.