Fuusioyhteiskuntaa yrittämässä

Oletko jo lukenut Hararisi? Yuval Noah Harari - Jerusalemin heprealaisen yliopiston maailmanhistorian professori on noussut maailmanmaineeseen kirjoillaan, joista ensimmäinen käsitteli muutamassa sadassa sivussa koko ihmiseliölajin ja kulttuurien kehityksen. Toinen - Homo Deus - linjasi, mihin maailma onkaan menossa ja eri toten ihminen. 

Homo Sapiens -teoksen ahmin lähes vimmaisesti. Harari kuljettaa lukijaa kuin Dan Brown semiologi Langdonia dekkareissaan. On pakko lukea seuraavakin luku, että tietää, kuinka tämän ihmeellisen olion oikein käy. Ja huonostihan siinä näyttää käyvän. Verrattuna metsästäjä-keräilijöihin. Harari todistaa, miten metsästäjä-keräilijät tekivät vain murto-osan siitä työajasta, jota maanviljelys vaati. Ja nyt me ubiikkiyhteiskunnan 24/7 insta- ja nomadi-ihmiset olemme töissä lähes vuorokauden ympäri. Tai ellei töissä, niin ainakin me huolehdimme töistä (tai siitä, ettei niitä ole). 

Sen sijaan, että lepäilisimme kaikessa rauhassa luolassa nuotion ääressä ja sorkkisimme välillä vähän hiipuvia kekäleitä, tuijotamme nyt vuoronperään kännykkää ja tablettia kytäten, ei vaanivia susia, vaan virtuaalisia viestejä bittiavaruudesta. Ja olemme kaiken aikaa huolissamme tulevaisuudesta, sekä omastamme että maailman. 

Eikös Sanassa sanottu jotenkin, että älkää murehtiko huomisesta, sillä huominen pitää murheen itsestään. Nykypäivän mindfulness-viesti on, että elä hetkessä. Huolehtiminen pilaa tämän päivän eikä tee huomiselle yhtään mitään. Ellei huoli johda proaktiiviseen toimintaan tulevaisuuden parantamiseksi. Silloin huolella voi olla positiivinen vaikutus. 

Harari väittää, että tulevaisuuskäsitys syntyi vasta maanviljelyksen myötä. Aiemmin, metsästäjä-keräilijäkulttuurissa suunnitelmien aikajänne oli suhteellisen lyhyt: päätettiin mennä metsälle paikkaan, jossa oli nähty jälkiä tai tiedettiin peurojen liikkuvan ja sitten odotettiin kytiksellä tai ajettiin elikot liikkeelle metelillä. Tietämättä mitään tuon ajan metsästyksestä, jotain vastaavaa lienee kuitenkin tapahtunut. Saatettiin kaivaa kenties jokin ansamonttukin. Kun osa metsästi isompaa riistaa, vähävoimaisemmat keräilivät kasveja ja yrttejä tai kenties kalastivat. Joka tapauksessa suunnittelujänne lieni päivän tai kahden mittainen: mihin mennään seuraavaksi kalaan tai metsälle? Suunnittelun sijaan, metsästäjä-keräilijä tarvitsi hyvää havaintokykyä lukea luontoa ja reagoida sen mukaan. Taito, joka meiltä on unohtunut tai näivettynyt. Tai emme enää välitä. Siitä huolimatta, että nyt tiedämme, että ilmastonmuutos on ehkä jo karannut hallinnasta ja että pitäisi tehdä nopeita ratkaisuja (ja kipeitä), jotta muutosta voitaisiin hillitä. 

Tulevaisuudentutkimuksessa puhutaan x-faktorista, tekijästä, joka kääntää aiemman kehityksen trendin. Onko ilmastonmuutoksesta tällaiseksi x-faktoriksi, joka saa aikaan aina kasvavan kulutuksen ja tavaratuotannon trendin (ja sen uskomuksen, että talouskasvu on aina hyödyksi) kääntymään joksikin toiseksi. Vastatrendi on jo syntynyt "älä osta mitään" ja "konmaritus" -liikkeissä, joissa vähemmän on enemmän. 

Metsästäjä-keräilijöitä meistä tuskin enää tulee - paitsi kesällä saaressa (lähinnä keräilijä-kalastaja) - mutta toivottavasti meistä tulisi Mika Mannermaan, jo menehtyneen tulevaisuudentutkijan, hahmottelemia fuusioyhteiskunnan jäseniä. Fuusioyhteiskunta voi Mannermaan mukaan merkitä sitä, että ihminen oppii toimimaan kuin luonto itse. Hän osaa sen, minkä kastemadot jo osaavat: elää sopusoinnussa luonnon kanssa. (Mannermaa 2008); 

Täällä saaaressa sopusointu onnistuu melko hyvin: En kitke rikkaruohoja, en leikkaa ruohoa ja jos kaadan puun, istutan - tai lähinnä annan kasvaa - vähintään viisi muuta. Bio- ja ihmisjätteet muuttuvat mullaksi ja aurinko tuottaa valon. Keräilyä en harrasta, paitsi mahdollisten rantaanajautuneiden roskien, mutta kalastusta yritän ongella ja katiskalla. Mutta tänne päästääkseen on kulutettava bensaa ja ruoanvalmistukseen tarvitaan kaasua, silloin kun grillaamalla homma ei onnistu. Että semmoinen synti nyt kuitenkin. Anteeksi luonto. Ei ihan onnistu fuusio. Auttaako, että olen silti asiasta vähän huolissani?

 

Lähteitä: Harari, Y.N. 2016. Homo Deus. Bazar Kustannus.
Mannermaa, M. 2008. Jokuveli. Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa.

Introvertti vai ambivertti? Kettu vai siili?

Luen Linus Jonkmanin mainiota teosta "Introvertit" (2015) ja tutkiskelen minääni. Olen aina kuvitellut olevani ekstrovertti, mutta hei, minussahan piileksii sisäinen introvertti. Introvertteja luonnehditaan usein hiljaisiksi, vetäytyviksi harkitsijoiksi, jotka eivät hötkyile ja hölötä. Vapaa-aikana introvertilla ei tarvitse olla sosiaalisia tapahtumia, vaan seuraksi riittää hyvä kirja.

Introvertille on tyypillistä, että pään sisäisessä tohinassa on niin paljon menoa ja meininkiä, että se suorastaan häiriintyy liioista ulkopuolisista virikkeistä. Tunnistan tämän. Kun olen seurassa, saatan ajatella - vaikka onkin hauskaa - että onpas kiva, kun pääsee kohta kotiin, hiljaisuuteen ja kirjan ääreen. Saaren hiljaisuudessa päässä surraa niin paljon, että saatan jähmettyä terassin tuoliin tuntikausiksi.

Kaikki introvertin piirteet eivät kuitenkaan osu ja uppoa: keskittymisessä on vaikeuksia (varsinkin jos homma ei oikein kiinnosta); suusta tulee ulos ihan valmistelematonta tekstiä samaan tahtiin kuin ajatus juoksee ja päätöksiäkin tulee tehtyä vähän harkitsemattomasti (mutta voihan aina päättää uusiksi, eikö?). Jonkman on mielestäni oikeassa siinä, että nykyisin elämme ekstroverttien aikaan. Itsensäilmaisu-, ryhmätyö- ja verkostotaidovaatimukset ja kokeilujen kulttuuri ehdottavat, että oikeaa olemista on olla ulospäinsuuntautunut nopeasti reagoiva otus. 

Tulee mieleen kettu ja siili -vertaus. Ovela kettu osaa monta asiaa, miten se saa saalista tai puolustautuu. Siili osaa yhden asian, se käpertyy palloksi. Siihen eivät ketunkaan hampaat pysty.

Saarielämä kehittää introverttiä minääni: Solitude, aivoinen ja auvoinen yksin olo, on rauhoittavaa. Muutama päivä saaressa vaikuttaa niin, että minulla on puheripuli pari päivää putkeen. Jonka jälkeen alankin jo tutkia kalenteria, milloin voisi mennä saareen uudelleen rauhoittumaan, kun on jo tullut hölistyä ja toohotettua tarpeeksi. Mitään tekemättömyys mäntykalliolla merta tuijottaen tuottaa monta uutta ideaa, joita ekstroverttiminäni saa seuraavalla viikolla panna toimeen. Tai  ainakin  voi harkita niiden toimeenpanoa.

Jonkmanin kirjasta luen myös uuden termin, ambivertin. Sillä tarkoitetaan persoonallisuustyyppiä, jolla on sekä introvertin että ekstrovertin piirteitä. Rusinat kahdesta pullasta: itsenäisyydestä ja yhteisöstä. Nyt osui ja upposi. 

Viite: Jonkman, L. 2015. Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous. Atena Kustannus. 

I

Talvinen saaristo - kylmä ja kaunis

Naapuri lähetti tekstiviestin: Haluaisitko tulla katsomaan vähän talvisempaa saaristoa? - Ai, pääseekö veneellä vielä?, kyselin. Lunta oli pyryttänyt viikkoja ja elettiin vanhan ajan pakkastalvea. Mietin, että kylläpäs saaristossa on ollut erilaiset kelit, jos vielä veneellä voi kulkea. - Ei, kun moottorikelkalla. Jaaha. Eipä tullut mieleen, että meren jäällä voi hurruuttaa moottorin voimin. Pelotti. 

Ajattelin uskaltaa. Mietin, että nämä saaristolaiset ovat eläneet meren, myrskyjen ja jäiden keskellä koko ikänsä. He tuntevat jään olomuodon, virtapaikat ja reitit, jotka ovat turvallisia. Takaraivossa kyllä vähän jyskytti häiritsevä ajatus, että välillä uutisoitiin jäihin pudonneista ja hävinneistä "kokeneista jäälläkulkijoista". 

Päätin ostaa naskalit. Yhdestä urheilutarvikeliikkeestä löytyi vain mallia, jotka napsautettiin toisistaan irti ja takaisin. Välissä roikkui naru, joka sotkeutui kuivaharjoittelussa jo niin pahasti, että sormeni jäivät jumiin. Ei kun toiseen kauppaan hakemaan perinteisempää designia, josta sentään ymmärsi, miten päin ne ripustetaan kaulaan. 

Lauttarannassa meinasin kääntyä takaisin. Meri velloi aivan vapaana. Rannassa hilisivät jäähiutaleet. Ensimmäistäkään kelkkaa ei näkynyt. No, ehkä siellä saarten välissä on sitten jäätä, kun ei peruutussoittoakaan ollut tullut. Sitäpaitsi, en enää kehdannut jänistää. Olisin leimautunut aivan ääliökaupunkilaiseksi (ellen nyt jo sitä ollut). 

Parkkipaikalla odotti limusiini. Moottorikelkka, jonka perässä oli vanhanaikainen, jalaksilla kulkeva iso ahkio. Ai ettei tarvitsekaan istua kelkan takatuhdolla vaan saa kyydin taljojen päällä kelkan perässä. Ripustin silti naskalit kaulaan. Ajattelin, että jos tuo kelkka alkaa upota niin minä ehdin loikkaamaan naskalien ja kännykän (joka oli pelastusliivien taskussa - liivit saivat aikaan lievää hihitystä, mutta puolustin niitä lämmönlähteenä) kanssa jäälle. Vähän ikävä asenne kuskia kohtaan, myönnän. 

Sitten mentiin. Ensin röykytellen meren rantoja ja kaislikoita. Täällä tunsin olevani ihan turvassa. Sitten rymisteltiin jäälle. Jään pinnalla oli vettä ja sohjoa. Homma näytti hetken siltä, että matka juuttuu tähän sohjopuuroon. Mutta ei - kaasua vaan niin alkoi jo korvissa tuuli viheltää. Tarrasin kiinni naskaleista ja toisella kädellä ahkion reunasta ja toivoin parasta. Laskin minuutteja. Kelkkareitti oli merkattu havuilla, huomasin, eli tässähän nyt ilmeisesti oltiin sitten ihan talvisella valtatiella saaristotyyliin.

Kohta kiemurtelimme jo saareni rantakivikossa. Kaivelin jo kännykkää esiin kuvaamista varten. Pakkohan se on somettaa, että turvassa ollaan tukevalla maalla. Kuljettaja myhäili helpotukselleni. Tavarat ahkiosta ja käden heilautus: huomenna nähdään.

Saaren metsä oli hiljaa ja katseli, kun hengissäselviytynyt cityihminen raahusti kasseineen kohti jääkylmää mökkiä. Ehkä tuo on hyväksyttävä osaksi tätä ympäristöä, naskaleineen kaikkineen.

Merivasikoita ja tavallisia vasikoita

Lokakuun loppu. Ulkona 8 astetta, sisällä 14. Puut ovat kastuneet viikon kestäneessä sateessa. Syttyminen on kituliasta ja vaatii parikin Hesarin aukeamaa ja nipullisen tuohta. Iltaan mennessä mökki on niin lämmin, että voin heittää talvitakin tuolin karmille. 

Syystöiden lista on pitkä: vesipatojen tyhjennys, kompostorin viritys, kalusteiden suojaus, kukkasipulien istutus....Jaa-a. Pitäisikö pikkulinnuille laittaa jo talvisyötävää? Onko uimaportaat otettava pois? Mitä ruokia uskaltaa jättää kaappiin? Uusmökkiläisenä olen epävarma siitä, mitä talvivarustautumiseen kuuluu. Onneksi ihana naapurini huolehti katto-, vene- ja aurinkopaneelihommista. Tällaista se on, kun turisti tulee saareen. Parempi on kun ei tule ollenkaan, kuten ahvenanmaalainen Pärren kaveri sanoo vanhassa radio-ohjelmassa: https://www.youtube.com/watch?v=kcE-96tz3A4

Aamulla veden pinta on kuin kullattu peili. Rannassa seilaa korvameduusoja. Tieteellinen nimi on kaunis ja säähän sopiva: Aurelia aurita, Kultainen korva. Syksyllä rantavesissä leijuvat medusat ovat kuolemassa. On niiden elämän viimeinen vaihe, viimeinen syksy. 

Luin, että saaristossa medusoja on kutsuttu myös merivasikoiksi. Sanottiin, että jos meressä on paljon merivasikkaa, niin ei ole kaloja. 

Vasikoita sitä vastoin on. Ihan oikeita. Naapuri käy hakemassa kesän saariniityillä vapaana temmeltäneet vasikat takaisin kotinavetan suojiin. Homma käy kätevästi kahdella avoveneellä. Toisessa ovat elukat ja paimen, toisessa perämoottorikuski ja avustajat. Saaristomullikat lienevät tottuneet veneilyyn, kun ohikulkevasta kuljetuksesta ei kuulu minkäänlaista ammuntaa. 

Päädymme vasikoiden kanssa samaan lauttaan. Niille tämä on viimeinen saarireissu ennen ensi kesää. Itse uumoilen vielä tulevani takaisin hyggeilemään saariston talvessa. 

 

PS. Pärre-vinkistä kiitos Camille!

Kun se oli siinä

”Because it was there – Kun se oli siinä”, kerrotaan Sir Hillaryn vastanneen, kun häneltä kysyttiin, miksi hän kiipesi Mount Everestille. Että näin. Haaste motivoi. Kaikki olemme olleet pieniä poikia tai tyttöjä, joilla oli halu valloittaa kukkula, kiivetä tikapuille (tai uhkarohkeimmat jopa katolle), hypätä ojan yli. Vain siksi, että se oli siinä. Puu, vuori tai oja. Sen kummemmin miettimättä teon syvällisempää tarkoitusta. Usein kyse oli rohkeuden osoittamisesta muille tai vain itselle. Pääsenkö ylös tai yli. Tai alas.

Entäpä jos ei uskalla yrittää? Jos rima on asetettava niin matalalle, että varmasti tietää pääsevänsä siitä yli suuremmin ponnistelematta. Mistä silloin on kyse? Rohkeuden puutteesta, epäonnistumisen pelosta, häpeästä, itsetunnon ongelmista vai itsesuojelusta, ettei käy mitään pahaa. Meitä Ei-Hillareita on paljon. Varman päälle pelaajia, joilla usko ei tosiaankaan siirrä vuoria eikä saa ylittämään itseään. Me jäämme katsomaan ihan tyynesti vuoren juurelle, kun rohkeammat kapuavat ylös rinnettä. Ehkä tunnemme vähän kateutta ja/tai ihailua. Ehkä vähän sadattelemme, että miksen minäkin uskalla, miksen saa itsestäni irti. Miksi jumitan tässä laakson pohjalla enkä pääse liikkeelle. Mieli yrittää selittää asiaa parhain päin: Tässä on paljon helpompaa, lämpimämpää eikä mene aikaa eikä rahaakaan. Sisällä pieni seikkailija on kuitenkin pettynyt. Siihen, ettei edes yrittänyt.

Kullakin meistä on omat halumme ja haasteemme. Yksi haluaa kiivetä vuorelle ja toinen säveltää musiikkia tai kirjoittaa kirjan. Omia unelmia ei voi korvata jonkun toisen unelmilla. Vanhemmat tyrkyttävät joskus huomaamattaan omia unelmiaan lastensa toteutettavaksi. Varsinkin jos oma yritys on jäänyt vähän vajaaksi. Mutta mistä oikein tietää, mitä haluaa? Lauri Järvilehto kirjoittaa, että ellei vielä tiedä, mitä haluaa, on kokeiltava kaikkea. Sitten kun tietää, mitä haluaa, on tehtävä juuri sitä. (Sitaatti on ulkomuistista, lähde: Järvilehto, L. Tee itsestä mestariajattelija. Tammi 2012 )

Tässä on mielestäni hyvä ohje lastensa harrastuksia pohtiville vanhemmille: antakaa kokeilla, kunnes se oma juttu löytyy. Pääasia on, että toimii jonkin asian suhteen kuin, että vain ajattelee. Valittavasti pelkkä ajattelu ei muuta sen enempää tunnetta kuin toimintaakaan – ellei siis ryhdy käytännössä tekemään asioita.

Tunnustan itse olevani suunnittelija. Innostun suunnittelusta niin, että toteutus tuntuu tylsältä jo etukäteen, puhkisuunnitellulta. Toimintaan motivoituminen vaatii usein, että on jokin ulkopuolinen taho, jonka takia on pakko ryhtyä tekemään asian suhteen jotain. Ulkopuolinen motivaattori voi olla raha, tehty lupaus tärkeille ihmisille (vähemmän tärkeillä ei ole merkitystä), pelko (todellinen, jossa karhu juoksee perässäsi tai symbolinen, kuten kunnian tai maineen menetys). Ikävä on vain se, että ulkopuolisen motivaattorin mukaan toimiessa tulee helposti sivuuttaneeksi sen oman (ehkä vielä piilossa) olevan unelman.

Kenenkähän unelma tämä sininen saarimökkini oikein on? Muistan haaveilleeni merimökistä pitkän aikaa. Seuloin etuovesta ja oikotieltä myytäviä mökkejä useampana keväänä. Järki soti vastaan. Kallista, helpompi ja halvempi olisi vuokrata, tuleeko käytyä, hirveästi kunnostushommaa, pitkä matka, hirveä velka, mitäminäsielläyksinteen, käärmeitäonkumminkin…..Järkiapina jäkätti vastaan. Toisella olkapäällä mielimarakatti maalaili kuvia auringonlaskusta kalliolla, merituulesta laiturilla, kurkiauroista muuttoaikaan, räiskyvästä takkatulesta ja pimenevistä illoista kynttilänvalossa terassilla.

Siinä vaiheessa, kun keväisenä maaliskuun kirkkaana päivänä kirjoitin kauppakirjan alle ja otin niskoilleni velan, josta en selviäisi ennen 80 ikävuotta ilman lottovoittoa, ajattelin: ”Kun se oli siinä. Sininen mökki. Juuri sellaisella kalliosaarella, jonka aina olin halunnut. Meren rannalla.” Minulle on muutama henkilö todennut, että olen ollut rohkea. En tunne itseäni yhtään rohkeaksi. Ehkä enemmänkin impulsiiviseksi. Tuli kuitenkin yritettyä. Katsotaan, mihin se riittää, kuten urheilijat sanovat.

PS. Kun ihminen suunnittelee, Jumala nauraa – sanotaan. Sitä naurua odotellessa voi nauttia nykyhetkestä. 

Syksy kääntyy sisäänpäin

Saariston syksy on pitkä ja lämmin, sanotaan. Meri jäähtyy hitaammin kuin järvet tai maa, joten siinä metereologin selitys asialle.

Olen syysihminen, vaikkakin syntynyt keväällä. Kevät on jotenkin ahdistavaa aikaa. Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S.Elliot. Olen samaa mieltä. Kevään räikeä valo on usein ristiriidassa mieltä ahdistavien mietteiden kanssa. Syksyllä sitä vastoin saa aivan rauhassa olla hiljaa, vähän apeana ja kietoutua vilttiin takkatulen ääreen, siemailla kuumaa juomaa ja viettää hämärän hyssyä. Jotkut kutsuvat hyggeksi. On aikaa ajatusten tulla ja mennä, lähteä muuttomatkalle kurkien lailla.

Keväästä voi unelmoida. Istuttaa vaikka sipulikukkia väijymään kevään tuloa. Haravoida lehtiä kompostiin mullan tekoaineeksi seuraavaa kasvukautta varten. Suunnitella ensi kesän mökkiaskareita, joihin – kiva kyllä – ei siis tarvitse ryhtyä nyt, vaan vasta sitten!

Saariston syksy on talollisille puuhakasta aikaa: mökkejä ja laitureita viritetään talvea varten, veneet nostetaan ylös ja suojataan, kattoja ja rännejä puhdistetaan sateita varten. Mökkikauden päätös hiljentää ympäristön äänet ja siksi omat ajatukset saavat enemmän valtaa pääkopassa.

Saarimökillä on enemmän yksin kuin paikassa, johon pääsee vaivattomasti autolla. Veneen laskeminen, käynnistys ja kylmä kyyti merellä saa välttämään turhia kauppareissuja. Kun tullaan mökille, ollaan. Kun lähdetään, poistutaan. Urbaaniin elämään kuuluva sinne-tänne-säntäily puuttuu tyystin. Korkeintaan joskus säntää huussiin. Tai katsomaan rannassa sukeltavaa hyljettä. Elämisen rytmi hidastuu.

Huomaan hengittäväni ja liikkuvani hitaammin. Ehkä siksi viikonloppu saaressa tuntuu paljon pitemmältä kuin kaupungissa. Saattaa jopa päästä siihen ihmeelliseen tilaan kuin lapsena, että päivä tuntuu pitkälle, jopa pitkästymiseen saakka. Pitkästyminen on luova tila. Touhuilun loputtua, kun pääkoppakin hiljenee arkimaailman huolista, voi saada kiinni itsensä. Päästä ja päästää itsensä sisään. Silloin voi syntyä ajatus.

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. (Oscar Wilde)

Toisaalta:

Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois. (Torsti Lehtinen)

Tai sitten saaressa:

Päästin itseni sisään. Päästäinen karkasi ulos. Päätin jäädä. (Ulla-Maija Koivula)

Lainaa vaan

Muistan vielä ensimmäisen kirjastokorttini numeron 369. Olin kai seitsemän vuotta ja olin oppinut lukemaan alkukeväästä syntymäpäiväni tienoilla ennen kuin menin syksyllä ensimmäiselle luokalle. Äitini luki, paljon. En muista, että meillä olisi ollut kirjahyllyä tai jos olikin, siellä taisi olla enemmän valokuvia ja posliinimaljakoita kuin kirjoja. Mutta meillä luettiin. Paitsi isä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli hidasta ja vaappuvaa. Äitini kertoi, että ainoa kirja, jonka isäni oli lukenut, oli Tuntematon sotilas.

Äitini mukana kävin asumalähiöni kirjastossa. Pieni, matala ja pitkähkö puinen lautarakennus. Kirjastotädiltä sai kortin, jos osasi lukea. Ensimmäisiksi kannoin kotiin Tintti-sarjakuvat ja toiseksi Viisikot. Dekkarivillitykseni alkoi niistä eikä loppua ole vielä näkynyt.

Kirjastolaitos on kansansivistyksellisesti yhtä merkittävä kuin yleinen oppivelvollisuus. Ehkä jopa merkittävämpi. Suomen ensimmäinen lainakirjasto, Vaasan Luku-kirjasto perustettiin vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran ”huviksi ja ajankuluksi”. Kirjastosta lainattiin kirjoja myös muille kuin seuran osakkaille. 1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkielisille sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina. Myös työväenliike perusti omia kirjastojaan. 1900-luvulla näistä kansankirjastoista alettiin kehittää yleisiä kirjastoja amerikkalaisten esikuvien mukaan. (Mäkinen, I. (toim.), Suomen yleisten kirjastojen historia. BTJ Kustannus.)

Kiitos näille esi-isille! Kirjan kuolemaa on ennustettu jo muutama vuosikymmen, mutta henki on sitkeässä. Turun ja Helsingin kirjamessuilla tai Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä saa tungeksia hikipäissään muiden bibliofiilien kanssa. Kirjoittaminen on suosittu harrastus ja kansalaisopistojen kurssit täyttyvät joka syksy luovan kirjoittamisen, omaelämäkirjoittamisen tai blogikirjoittamisen kurssilaisista. Minäkinhän tässä kirjoitan!

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, on Paavo Haavikko sanonut. Jotta voi kirjoittaa, on ensin luettava. Ilman kirjastoja luettavaa ei olisi yhtä helposti saatavilla. Kaikilla ei ole rahaa ostaa kirjoja tai maksaa oikeudesta sähköisiin kirjoihin. Lukeminen on vaikeaa myös siksi, että siihen tarvitsee sekä aikaa että keskittymistä. Molempia tuntuu nykyisin olevan kovin vähän. Ajankulku ei kuitenkaan ole tiettävästi muuttunut, mutta aikasyöpöt ovat lisääntyneet - netti, some, Netflix, kahvilat – vaikka toisaalta ruokaa saa mikron napista painamalla, vettä ei tarvitse pumpata eikä taloja lämmittää haloilla.

Saaressa, missä arjen välttämättömät askareet vievät paljon enemmän aikaa kuin kaupungin kaukolämmitetyssä kerrostalossa, on aikaa lukea. Paradoksaalista. Siellä on myös aikaa kirjoittaa.

Meillä saaressa on omatoimikirjasto Olofnäsin lauttarannassa. Mökki on rakennettu saariyhdistyksen talkootyönä ja kirjasto muodostuu saarelaisten ja mökkiläisten sinne jättämistä kirjoista ja lehdistä. Tuo ja vie -periaatteella. Tarjolla on suomen- ja ruotsinkielistä teosta, lapsille ja aikuisille, fiktiota ja faktaa. Lehdistä lähinnä puutarha-, vene- ja mökkityyppistä valikoimaa.

Ilmoitustaululta luin myös viimeisimmän tiedotteen omatoimisuudesta ja lainaperiaatteesta. Saareen oli hankittu sydämenkäynnistyslätkät, deprifillaa…depfiraa…defibrillaattorit. Ne ovat lainattavissa paloaseman seinästä. Että jos alkaa sydämestä väristä tai pumppu vallan pysähtyy, niin sieltä seinästä voi hakea lisävirtaa ja tuutata menemään. En ole ihan varma, onko tämä itsehoitoyhteiskunnan kehitys näin pitkälle toivottavaa. Toisaalta, elämäkin on lainaa vaan, miksei sitten tahdistinlätkätkin.

Kaikki kunnia, kiitos ja ylistys silti saarelaisten ja esi-isien omatoimisuudelle ja aloitteellisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi. Ilman heitä ei olisi mitään lainattavaa!

Akateemisen sivistyksen turhuudesta

Saaressa ei akateemisesta sivistyksestä ole paljoakaan hyötyä. Jos sitä nyt osaakin siteerata Spinozaa, lausua vähän Eino Leinoa tai luetella muutaman klassikkososiologin, niin ei siinä puu kaadu, halot pilkkoonnu eikä ampiaisen pesä irtoa huussin seinästä. Tosin hommiin tulee ylevä sävy, kun voi runoilla Kullervo Järvisen lailla:

"Saunan jälkeen otan kaljan, taikka kaksi.

Koira tulee varpaille istumaan. 

Siinä se on suviehtoo, 

                              puut puhuvat.

Että muinoin tässä metsässä
laidunnettiin sonneja. 

                      On sillä merkitystä.

Kun katson kaatunutta risuaitaa, tiedän

että jotain merkkejä meistä jää. 

(Kullervo Järvinen, Sonnikorven Blues, LIKE 2002)

Tässäkin saaressa on aiemmin laidunnettu karjaa. Saarelaiset kuljettivat lehmät, sonnit tai lampaat (en ole tietoinen, mitä sorttia eläimet olivat) kesäksi saareen. Nyt saari on metsittynyt. Laitumista on jäljellä vain pieniä länttejä rantaviivan lähellä. Eläinten sijasta saaressa näkyy ihmisen jälki: kaadettuja ja lahonneita puita, puolimetrisiä kantoja, paljaiksi kuljettuja sammalkallioita.

Luonto tekee parhaansa valloittaakseen takaisin raivatun mökkipalstan. Saaristomännyt tuottavat käpyjä sellaisia määriä, että neliömetrin alalla kasvaa parikymmentä uutta männyn tainta, seassa muutama kuusen ja koivun alku. Kymmenessä vuodessa pihan tilalla olisi tiivis pensaikko. Se on jotenkin lohdullista. Ihmisen teot - silloin kun ei pilata luontoa myrkyillä tai saasteilla - ovat väliaikaisia. Toisaalta, ihminen on kykenevä myös toimimaan toisin, kun valistus on viritetty, henki hyvä herätetty, niin kuin vanhassa kansakoulun laulussa sanotaan.
 
Ehkä akateemisesta sivistyksestä on kuitenkin hyötyä, saaressakin. Tietää, että parasta on vaieta ja olla puuttumatta liikaa asioiden kulkuun. Näinhän väitti jo Martin Heidegger (1889-1976). Heideggerin "silleen jättäminen" tarkoitti, että avaudutaan maailmalle ja annetaan sen olla. 
(Heidegger, Oleminen ja Aika, Vastapaino 2007)

Näin sainkin näppärästi filosofisen perustelun sille, että pyrin tietoisesti tekemään ei-mitään ja keskittymään vain katsomaan nousevaa kuuta. Itse asiassa, tuli todistettua, että akateemisesta sivistyksestä taitaa sittenkin olla jotain hyötyä. 

Maailmassa riittää melottavaa

Maailmassa riittää melottavaa, tapasi entinen työkaverini sanoa. Melomisessa on jotain symbolista. Toisin kuin purjehduksessa tai moottoriveneilyssä, kajakki kulkee vain, mikäli jaksaa heilutella melaa ja vielä kaksin käsin. Näin totesi pikkupoika katsellessaan kajakkiemme pakkausta Norsskatan rannassa: "Man måste arbeta med båda händerna där." Syvällinen oivallus. Lisäksi joutuu käyttämään jalkalihaksia, jotta saa kajakin tuettua aallokossa ja voimaa vetoihin. Vedon voima tulee selästä. Kädet oikeastaan vain pitävät melan liikkeessä. Mela on kuin propelli, joka pyörii kajakin etuosassa, valssin tahtiin. Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo. 

Melonnassa pääsee meditatiiviseen tilaan, jossa aistit ovat herkkinä, mutta keho toimii kuin umpihumalassa, selkäytimellä. Elämä pelkistyy. Tärkeää on vain liike, ei päämäärä, kuluneen kliseen mukaan. Muuhun veneilyyn verrattuna melonnassa erilaista on, että meloja istuu kirjaimellisesti veden alla, vaikkei vedessä (ellei aukkopeite satu vuotamaan). Kajakissa on veden sylissä. 

Hankalinta hommassa on kajakkiin meno ja poistulo. Jalat kastuvat, aukkopeitteen kanssa saa temppuilla, juomapullo putoilee kannelta veteen, pohja raapii kiviä ja evä juuttuu kiinni. Poisnoustessa jalat on sen verran jäykkinä, että helpoina olisi kaataa koko banaani ja kahlata loppumatka. Viimeisellä reissulla meinasin juuttua kalliolle: kun nokka irtosi, pyrstö tarttui ja päinvastoin, kuin varis tervatulla katolla. 

Suomen saaristo on oivallinen paikka meloa. Saaria, luotoja ja asumattomia rantojakin (vielä) riittää. Saarten väleissä voi väistellä suurimmat tuulet ja toisaalta tyynellä tai pienessä tuulessa ison aukon ylittäminen tuntuu sankariteolta. Kaukaiset saaret näyttävät roikkuvan veden pinnan yläpuolella. Merikotka kaartelee yläpuolella ja haahkaparvi seilaa lähellä. Hyvällä tuurilla voi tavata hylkeen, norpan tai majavan. 

Melomisen filosofian ydin on sopeutuminen, kaikkeen, mikä eteen tulee. On ennakoitava ja seurattava, miten aallot tulevat, millä
korkeudella ja millä voimalla, jotta osaa rytmittää vedot oikein. Välillä on ehkä otettava uusi suunta, ettei päädy liian haastavaan aallokkoon ja välillä on peruutettava ja todettava, ettei määränpäähän yksinkertaisesti jaksa meloa jatkuvaan vastatuuleen. Ehkä myöhemmin uudelleen. Meri ja melonta opettavat nöyräksi. Ja sitkeäksi. Kerran kartan "melontajoki" muuttui todellisuudessa puroksi, joka oli lopulta padottu erään mökin pihasaunan uimapaikaksi. Eikun kajakit kantoon ja puron jatkopaikkaa hakemaan. Sillä reissulla tuli myös uitettua kajakkeja puiden rungoista roikkuen. Merikajakit eivät nyt ehkä olleet oikea valinta sille reitille, mutta siitäkin selvittiin lopulta avoimemmille vesille.

Melonta on elämää ja elämä yhtä melontaa, välillä vasta-, välillä myötätuuleen. Joskus raapii vähän pohjaa ja joskus ehkä pyörähtää ympäri. Mutta niin kuin vesi, elämä kantaa. 

PS. Melonnassa tärkeintä on kaveri. Kiitos melontakaverille ja ystävälle Kaijalle! 

Paskajuttu

Herrskapet är vänlig och använder uthuset igen, sanoin ylpeänä vieraalleni, muovihanskat kädessä ja suojalappu suun edessä. Olin suoriutunut yhdestä lykkäämästäni tehtävästä, huussin tyhjennyksestä. Harvoin olen ollut itsestäni niin ylpeä.

Mökkisaareni huussi edustaa tyyppiä regular plus. Siinä on kaksi reikää, styroxistuimet, saavit varustettuina nestealtailla ja tuuletusputki. Rakennelma ei ole umpinainen vaan seinien yläosassa on isot aukot. Huussi ei haise miltään eikä siellä ole ötököitä. Paitsi pienen ampiaspesän asukki, joka ahkeroi heinäkuussa rakennushommissa, mutta taisi jättää homman kesken. 

Pöntöt eivät ole kovin suuria, joten ne täyttyvät nopeasti. Toinen, käytöstä jo poistettu, muhi kannen alla noin kolme kuukautta, mutta sinä aikana toinenkin pönttö alkoi täyttyä. Johtunee myös siitä, että hajupelossa sinne heitettiin melkoisen paljon kuiviketta. Elokuun alussa tilaa uusille tuotoksille ei enää ollut. 

Voisiko tämän tehdä joku muu?

Ensin uumoilin, että palkkatyöllähän tästä selviää ettei tarvitse koskea sormillaan paskaan. Ihan suoraan huussintyhjennyspalveluja tarjoavia yrityksiä ei netistä löytynyt ja asian pyytäminen naapurilta vähän arvelutti. Paska on jotenkin liian henkilökohtainen juttu. 

Kun olin ystäväni kanssa melonut pari päivää, itseluottamukseni oli kasvanut . Kun näillä alleilla saa kajakin liikkeelle ja pysymään pystyssä muutaman kymmenen kilometrin ajan, niin kyllähän se yksi pönttö kaatuu. Sopivasti tihkusateisena päivänä tartuin saavia kahvoista, kirjaimellisesti. 

Homma oli inhaa, vähän, etenkin nesteen laimennuksen osalta. Mutta parin tunnin ähellyksen jälkeen osin jo kompostoitunut tuotos oli peitetty kuivikkeella ja rodomullalla (ei sattunut halvempaa olemaan käsillä) ja peitelty lepoon. Mieli teki laittaa kyltti: Här vilar Jöötti. 

Pesin käteni vedellä, saippualla ja desinfiointiaineella, melkoisen pitkään. Varmuuden vuoksi otin Koskenkorvanaukun ja siunasin veljeäni, joka tämän kirkkaan desinfiointiaineen oli kaappiini tuonut. 

Mietiskelin siinä samalla lapsuuteni huussia, joka sijaitsi liiterirakennuksessa saunan ja puuliiterin välissä. Sankkoja tai lämpöistuimia ei ollut, vain puupintaan sahattu reikä, jossa pienempänä vähän pelotti istua. 

Meillä oli sivistävä paskahuussi. Muilla oli lehtiä, meillä oli morseaakkoset piirrettynä seinään. Ne olivat veljeäni varten. En ole ihan varma, oliko idea hänen, isäni vai äitini, mutta menetelmä oli mainio. Jossain vaiheessa morseaakkoset vaihdettiin englanninkielisiin aakkosiin foneettisine ääntämisohjeineen. Ei, bii, cii, dii...Englannin numeroni olikin aina hyvä, kun aakkosia tuli kerrattua useaan kertaan päivässä. 

Ulosteen hävittämiseen suhtauduttiin nykypäivää ongelmattomammin. Huussi tyhjennettiin keväällä, jätös kasattiin isoksi keoksi mullan kanssa ja päälle istutettiin kurpitsaa. Kasvoivat mahdottoman hyvin. 

Elämän(i) käymälät

Lapsuuden jälkeen on tullut istuttua erilaisissa vessoissa, bajamajoissa, latriineissa, käymälöissä, ulkohuoneissa ja hotelli helpotuksissa - miten nyt missäkin tarpeiden tekoon tarkoitettua paikkaa on nimitetty. Olen kerran, 80-luvulla, myös osallistunut latriiniprojektiin, jossa Nepalin maaseudulla opetettiin rakentamaan käymälöitä paikallisista materiaaleista. Siellä lasten, ja aikuistenkin tapana, oli tehdä tarpeensa kadulle, tavallisesti ojaan. Ja peseytyä samassa joessa, jossa pestiin vaatteet ja josta noudettiin talousvesi. Lasten ripulikuolleisuus olikin huima. Etenkin kun paikallisten parantajien neuvo oli olla antamatta ripuloivalle lapselle mitään syötävää tai juotavaa. Yksinkertaisissa latriineissa oli sementtilaatta jalankuvineen ja reikineen. Seinät oli tehty joko auringossa poltetuista tiilistä tai kevyemmistä risuista. 

UNICEFin opetussarjakuvaa latriinista 80-luvun puolivälistä. 

Nepalissa ei käytetä vessapaperia, vaan pesu suoritetaan vesikannulla, vasemmalla kädellä. Siksi vasemmalla kädellä ei syödä eikä anneta tai oteta vastaan mitään. Likainen ja puhdas käsi on eroteltu selkeästi. Kulttuurissa vasenkätisten on vähän pakko oppia molempikätisiksi. En tiedä, miten asiat Nepalissa ovat muuttuneet, vessakulttuurisesti ja vieläkö puhtaan ja likaisen käden jaottelu on olemassa. 

Suomessa kuivakäymälät ovat ilahduttavasti yleistyneet ja niitä voidaan asentaa sisätiloihin ja jätteet voidaan hyötykäyttää nopeastikin. Jätökset kompostoituvat, pakastuvat tai palavat. Tampereen ammattikorkeakoulun, Käymäläseura Huussin ja Suomen ympäristökeskuksen Biourea-hankkeessa kerättiin kesällä 2015 festariväen (ja opiskelijoiden) virtsaa ja kokeiltiin sitä lannoitteena. Virtsalla oli väkilannoitteen voima eikä haitallisia patogeeneja havaittu. Kusi siis kasvattaa!

Olkaamme siis iloisia siitä, että paska voi hyvin ja tuottaa satoa. Skool på den saken! 

PS. Hmm. Mitähän vuoden parin kuluttua kompostiini istutan? Vanhempieni rohkeuteen käyttää melko tuoretta ihtiään kurpitsojen kasvatukseen en ehkä yllä. 

Monta paikkaa, monta minää

Merete Mazzarella kirjoittaa teoksessaan "Matkalla puoleen hintaan" asumisestaan kolmessa paikassa: Helsingissä, Tammisaaressa ja Uppsalassa. Hän sanoo, että eri paikoissa hän ajattelee eri asioita ja tavallaan - tulkitsen - on ikään kuin eri ihminen. Minuus avartuu. 

Olen huomannut saman. Asuin pitkään samassa kaupungissa, lähes neljännesvuosisadan. Viimeisinä vuosina kaupunki alkoi ahdistaa. Olin muuttunut ravihevoseksi, joka kiersi samaa kaviouraa päivästä toiseen: sama työpaikka, sama kulmakauppa, sama pizzeria, sama pubi, sama kampaaja. Eihh. Aloin kaivata jotain muuta, mitä tahansa muutosta.

Ensin ostin kesäpaikaksi äitini vanhan asunnon Savosta, toisin sanoen, palasin kotiin. Tosin asunto ei koskaan ollut ollut varsinainen kotini, koska vanhempani olivat muuttaneet sinne vasta seitsemänkymppisinä, mutta silti. Olin siis puolittainen paluumuuttaja. En tuntenut kaupungista enää ketään. 

Rakennukset ja kadut olivat kuitenkin tuttuja. Koulu. Koski. Tähtibaari, jossa lintsattiin koulusta ja jossa söin ensimmäisen wieninleikkeeni. Kauppakatu, jota rampattiin teini-iässä päästä päähän. Elokuvateatteri Maxim, jossa toimi elokuvakerto VEP. Sellutehdas, jonka alla ajaessa piti ottaa nenästä kiinni. Ja pitää ottaa yhä edelleen. Haju ei ole hävinnyt mihinkään. 

Pyöräilin reittini Kämärin koskesta kanavalle ja Könönpeltoon. Vanhoihin 40-luvun taloihin oli rakennettu elintasosiipiä, toinen toistaan epäonnistuneempia. Kauneimpia olivat talot, joille ei maalaamisen lisäksi oltu tehty yhtään mitään, ainakaan ulkopuolelta. Pihoissa oli vanhoja omenapuita ja koivuja. Näin itseni juoksemassa hiekkatiellä talosta toiseen kavereiden luona. Tuossa asui Leena ja tuossa toinen Leena. Tuon talon yläkerrassa kaverin isoveli ampui haulikolla aivonsa pihalle. Tuon talon emäntä kuoli suusyöpään. Tuon talon isäntä lopetti koirani, kun se oli sairastunut penikkatautiin. Tuossa oli kioski, josta ostin nallekarkkeja pennillä. Sen vieressä oli vanhapiikasiskojen pitämä kauppa. Muistan, että maitoa myytiin muovipusseissa ja tyhjistä pusseista virkattiin mattoja eteiseen. Kioskia eikä kauppaa ei enää ole. Mutta metsä on. Muistan, miten oikaisin sen läpi polkua pitkin kouluun. Metsän keskellä oli oja, johon kerran pudotin geometrian kirjani. Geometria olikin aina vähän vaikeaa. 

Tunnistin itseni siinä maisemassa, taloissa ja puissa. Olin entisessä minässäni kotonani. Ja tavallaan en ollut. Olin kasvanut isoksi. Vanha maisema oli tuttu, mutta se ei oikein sopinut enää, kinnasi kainaloista.  

Puolittaista paluumuuttoa itseen kesti kaksi vuotta. Sitten olin saanut tarpeeksi nostalgiasta ja pelkäsin, että mennyt minäni saa minut kiinni, jos viivyn liian pitkään. Noh niin. Nyt on siis käyty menneisyydessä, nykyisyys tiedetään, että onko mitään muuta, kyselin itseltäni. 

Päätin tehdä saman, minkä moni koulukaveri teki 70-luvulla, muutin Helsinkiin! Kohti stadia, pääkaupunkia, metropolin sykkeeseen. Nyt katselen päivittäin tiiliseinää ja parvekkeita, joiden yläpuolella näkyy kaistale taivasta. Joku Jurmon saarella asuva kertoi Helsingin sanomien artikkelissa, että saaristossa asuvien on oltava sinut itsensä kanssa, koska muuta seuraa ei välttämättä ole. Väitän, että cityn sydämessä, kerrostalossa, jossa vastaan katsovat vain neliruutuiset ikkunat, asia on samoin. Enemmänkin kuin saaristossa, jossa ikkunasta voi aina seurata luonnon leikkiä ja lähteä kävelylle maastoon kotiovelta. Helsingissäkin voi lähteä maastoon, kartsalle. Rauhoittumisen sijaan vastassa on hälinä, vilinä ja villit houkutukset. Ajatukset, teot ja minuus muuttuvat. Stadin sykkeessä voi olla kuka tahansa. Anonymiteetti on houkuttelevan vapaata. 

Merete Mazzarella kirjoittaa, että muutto on niitä harvoja ulkoisia muutoksia, joita eläkeiässä voi vielä tehdä. Muutto avartaa ajatuksia ja ikääntyessä se on tärkeää. Ettei juutu aikakapseliin. Jää kiinni vanhaan. 

Linnut eivät varmaan vanhene, ainakaan henkisesti. Ainakaan muuttolinnut. Siksi suuntasin saareen ja elän nyt kahta minuutta. Stadia ja saarta. Kun yksi kyllästyttää, vaihdan toiseen. Etten jää kiinni.

PS. Mutta kampaaja ja hammashoitajaa en muuten vaihda.