Merivasikoita ja tavallisia vasikoita

Lokakuun loppu. Ulkona 8 astetta, sisällä 14. Puut ovat kastuneet viikon kestäneessä sateessa. Syttyminen on kituliasta ja vaatii parikin Hesarin aukeamaa ja nipullisen tuohta. Iltaan mennessä mökki on niin lämmin, että voin heittää talvitakin tuolin karmille. 

Syystöiden lista on pitkä: vesipatojen tyhjennys, kompostorin viritys, kalusteiden suojaus, kukkasipulien istutus....Jaa-a. Pitäisikö pikkulinnuille laittaa jo talvisyötävää? Onko uimaportaat otettava pois? Mitä ruokia uskaltaa jättää kaappiin? Uusmökkiläisenä olen epävarma siitä, mitä talvivarustautumiseen kuuluu. Onneksi ihana naapurini huolehti katto-, vene- ja aurinkopaneelihommista. Tällaista se on, kun turisti tulee saareen. Parempi on kun ei tule ollenkaan, kuten ahvenanmaalainen Pärren kaveri sanoo vanhassa radio-ohjelmassa: https://www.youtube.com/watch?v=kcE-96tz3A4

Aamulla veden pinta on kuin kullattu peili. Rannassa seilaa korvameduusoja. Tieteellinen nimi on kaunis ja säähän sopiva: Aurelia aurita, Kultainen korva. Syksyllä rantavesissä leijuvat medusat ovat kuolemassa. On niiden elämän viimeinen vaihe, viimeinen syksy. 

Luin, että saaristossa medusoja on kutsuttu myös merivasikoiksi. Sanottiin, että jos meressä on paljon merivasikkaa, niin ei ole kaloja. 

Vasikoita sitä vastoin on. Ihan oikeita. Naapuri käy hakemassa kesän saariniityillä vapaana temmeltäneet vasikat takaisin kotinavetan suojiin. Homma käy kätevästi kahdella avoveneellä. Toisessa ovat elukat ja paimen, toisessa perämoottorikuski ja avustajat. Saaristomullikat lienevät tottuneet veneilyyn, kun ohikulkevasta kuljetuksesta ei kuulu minkäänlaista ammuntaa. 

Päädymme vasikoiden kanssa samaan lauttaan. Niille tämä on viimeinen saarireissu ennen ensi kesää. Itse uumoilen vielä tulevani takaisin hyggeilemään saariston talvessa. 

 

PS. Pärre-vinkistä kiitos Camille!

Kun se oli siinä

”Because it was there – Kun se oli siinä”, kerrotaan Sir Hillaryn vastanneen, kun häneltä kysyttiin, miksi hän kiipesi Mount Everestille. Että näin. Haaste motivoi. Kaikki olemme olleet pieniä poikia tai tyttöjä, joilla oli halu valloittaa kukkula, kiivetä tikapuille (tai uhkarohkeimmat jopa katolle), hypätä ojan yli. Vain siksi, että se oli siinä. Puu, vuori tai oja. Sen kummemmin miettimättä teon syvällisempää tarkoitusta. Usein kyse oli rohkeuden osoittamisesta muille tai vain itselle. Pääsenkö ylös tai yli. Tai alas.

Entäpä jos ei uskalla yrittää? Jos rima on asetettava niin matalalle, että varmasti tietää pääsevänsä siitä yli suuremmin ponnistelematta. Mistä silloin on kyse? Rohkeuden puutteesta, epäonnistumisen pelosta, häpeästä, itsetunnon ongelmista vai itsesuojelusta, ettei käy mitään pahaa. Meitä Ei-Hillareita on paljon. Varman päälle pelaajia, joilla usko ei tosiaankaan siirrä vuoria eikä saa ylittämään itseään. Me jäämme katsomaan ihan tyynesti vuoren juurelle, kun rohkeammat kapuavat ylös rinnettä. Ehkä tunnemme vähän kateutta ja/tai ihailua. Ehkä vähän sadattelemme, että miksen minäkin uskalla, miksen saa itsestäni irti. Miksi jumitan tässä laakson pohjalla enkä pääse liikkeelle. Mieli yrittää selittää asiaa parhain päin: Tässä on paljon helpompaa, lämpimämpää eikä mene aikaa eikä rahaakaan. Sisällä pieni seikkailija on kuitenkin pettynyt. Siihen, ettei edes yrittänyt.

Kullakin meistä on omat halumme ja haasteemme. Yksi haluaa kiivetä vuorelle ja toinen säveltää musiikkia tai kirjoittaa kirjan. Omia unelmia ei voi korvata jonkun toisen unelmilla. Vanhemmat tyrkyttävät joskus huomaamattaan omia unelmiaan lastensa toteutettavaksi. Varsinkin jos oma yritys on jäänyt vähän vajaaksi. Mutta mistä oikein tietää, mitä haluaa? Lauri Järvilehto kirjoittaa, että ellei vielä tiedä, mitä haluaa, on kokeiltava kaikkea. Sitten kun tietää, mitä haluaa, on tehtävä juuri sitä. (Sitaatti on ulkomuistista, lähde: Järvilehto, L. Tee itsestä mestariajattelija. Tammi 2012 )

Tässä on mielestäni hyvä ohje lastensa harrastuksia pohtiville vanhemmille: antakaa kokeilla, kunnes se oma juttu löytyy. Pääasia on, että toimii jonkin asian suhteen kuin, että vain ajattelee. Valittavasti pelkkä ajattelu ei muuta sen enempää tunnetta kuin toimintaakaan – ellei siis ryhdy käytännössä tekemään asioita.

Tunnustan itse olevani suunnittelija. Innostun suunnittelusta niin, että toteutus tuntuu tylsältä jo etukäteen, puhkisuunnitellulta. Toimintaan motivoituminen vaatii usein, että on jokin ulkopuolinen taho, jonka takia on pakko ryhtyä tekemään asian suhteen jotain. Ulkopuolinen motivaattori voi olla raha, tehty lupaus tärkeille ihmisille (vähemmän tärkeillä ei ole merkitystä), pelko (todellinen, jossa karhu juoksee perässäsi tai symbolinen, kuten kunnian tai maineen menetys). Ikävä on vain se, että ulkopuolisen motivaattorin mukaan toimiessa tulee helposti sivuuttaneeksi sen oman (ehkä vielä piilossa) olevan unelman.

Kenenkähän unelma tämä sininen saarimökkini oikein on? Muistan haaveilleeni merimökistä pitkän aikaa. Seuloin etuovesta ja oikotieltä myytäviä mökkejä useampana keväänä. Järki soti vastaan. Kallista, helpompi ja halvempi olisi vuokrata, tuleeko käytyä, hirveästi kunnostushommaa, pitkä matka, hirveä velka, mitäminäsielläyksinteen, käärmeitäonkumminkin…..Järkiapina jäkätti vastaan. Toisella olkapäällä mielimarakatti maalaili kuvia auringonlaskusta kalliolla, merituulesta laiturilla, kurkiauroista muuttoaikaan, räiskyvästä takkatulesta ja pimenevistä illoista kynttilänvalossa terassilla.

Siinä vaiheessa, kun keväisenä maaliskuun kirkkaana päivänä kirjoitin kauppakirjan alle ja otin niskoilleni velan, josta en selviäisi ennen 80 ikävuotta ilman lottovoittoa, ajattelin: ”Kun se oli siinä. Sininen mökki. Juuri sellaisella kalliosaarella, jonka aina olin halunnut. Meren rannalla.” Minulle on muutama henkilö todennut, että olen ollut rohkea. En tunne itseäni yhtään rohkeaksi. Ehkä enemmänkin impulsiiviseksi. Tuli kuitenkin yritettyä. Katsotaan, mihin se riittää, kuten urheilijat sanovat.

PS. Kun ihminen suunnittelee, Jumala nauraa – sanotaan. Sitä naurua odotellessa voi nauttia nykyhetkestä. 

Syksy kääntyy sisäänpäin

Saariston syksy on pitkä ja lämmin, sanotaan. Meri jäähtyy hitaammin kuin järvet tai maa, joten siinä metereologin selitys asialle.

Olen syysihminen, vaikkakin syntynyt keväällä. Kevät on jotenkin ahdistavaa aikaa. Huhtikuu on kuukausista julmin, kirjoitti T.S.Elliot. Olen samaa mieltä. Kevään räikeä valo on usein ristiriidassa mieltä ahdistavien mietteiden kanssa. Syksyllä sitä vastoin saa aivan rauhassa olla hiljaa, vähän apeana ja kietoutua vilttiin takkatulen ääreen, siemailla kuumaa juomaa ja viettää hämärän hyssyä. Jotkut kutsuvat hyggeksi. On aikaa ajatusten tulla ja mennä, lähteä muuttomatkalle kurkien lailla.

Keväästä voi unelmoida. Istuttaa vaikka sipulikukkia väijymään kevään tuloa. Haravoida lehtiä kompostiin mullan tekoaineeksi seuraavaa kasvukautta varten. Suunnitella ensi kesän mökkiaskareita, joihin – kiva kyllä – ei siis tarvitse ryhtyä nyt, vaan vasta sitten!

Saariston syksy on talollisille puuhakasta aikaa: mökkejä ja laitureita viritetään talvea varten, veneet nostetaan ylös ja suojataan, kattoja ja rännejä puhdistetaan sateita varten. Mökkikauden päätös hiljentää ympäristön äänet ja siksi omat ajatukset saavat enemmän valtaa pääkopassa.

Saarimökillä on enemmän yksin kuin paikassa, johon pääsee vaivattomasti autolla. Veneen laskeminen, käynnistys ja kylmä kyyti merellä saa välttämään turhia kauppareissuja. Kun tullaan mökille, ollaan. Kun lähdetään, poistutaan. Urbaaniin elämään kuuluva sinne-tänne-säntäily puuttuu tyystin. Korkeintaan joskus säntää huussiin. Tai katsomaan rannassa sukeltavaa hyljettä. Elämisen rytmi hidastuu.

Huomaan hengittäväni ja liikkuvani hitaammin. Ehkä siksi viikonloppu saaressa tuntuu paljon pitemmältä kuin kaupungissa. Saattaa jopa päästä siihen ihmeelliseen tilaan kuin lapsena, että päivä tuntuu pitkälle, jopa pitkästymiseen saakka. Pitkästyminen on luova tila. Touhuilun loputtua, kun pääkoppakin hiljenee arkimaailman huolista, voi saada kiinni itsensä. Päästä ja päästää itsensä sisään. Silloin voi syntyä ajatus.

Ole oma itsesi, kaikki muut ovat jo varattuja. (Oscar Wilde)

Toisaalta:

Menin itseeni. Oli ahdasta. Tulin pois. (Torsti Lehtinen)

Tai sitten saaressa:

Päästin itseni sisään. Päästäinen karkasi ulos. Päätin jäädä. (Ulla-Maija Koivula)

Lainaa vaan

Muistan vielä ensimmäisen kirjastokorttini numeron 369. Olin kai seitsemän vuotta ja olin oppinut lukemaan alkukeväästä syntymäpäiväni tienoilla ennen kuin menin syksyllä ensimmäiselle luokalle. Äitini luki, paljon. En muista, että meillä olisi ollut kirjahyllyä tai jos olikin, siellä taisi olla enemmän valokuvia ja posliinimaljakoita kuin kirjoja. Mutta meillä luettiin. Paitsi isä, jonka luku- ja kirjoitustaito oli hidasta ja vaappuvaa. Äitini kertoi, että ainoa kirja, jonka isäni oli lukenut, oli Tuntematon sotilas.

Äitini mukana kävin asumalähiöni kirjastossa. Pieni, matala ja pitkähkö puinen lautarakennus. Kirjastotädiltä sai kortin, jos osasi lukea. Ensimmäisiksi kannoin kotiin Tintti-sarjakuvat ja toiseksi Viisikot. Dekkarivillitykseni alkoi niistä eikä loppua ole vielä näkynyt.

Kirjastolaitos on kansansivistyksellisesti yhtä merkittävä kuin yleinen oppivelvollisuus. Ehkä jopa merkittävämpi. Suomen ensimmäinen lainakirjasto, Vaasan Luku-kirjasto perustettiin vuonna 1794 Vaasan Luku-seuran ”huviksi ja ajankuluksi”. Kirjastosta lainattiin kirjoja myös muille kuin seuran osakkaille. 1800-luvun puolivälissä sivistyneistö ja ylioppilaat alkoivat perustaa kirjastoja suomenkielisille sivistysaatteen ja kansallisen heräämisen innoittamina. Myös työväenliike perusti omia kirjastojaan. 1900-luvulla näistä kansankirjastoista alettiin kehittää yleisiä kirjastoja amerikkalaisten esikuvien mukaan. (Mäkinen, I. (toim.), Suomen yleisten kirjastojen historia. BTJ Kustannus.)

Kiitos näille esi-isille! Kirjan kuolemaa on ennustettu jo muutama vuosikymmen, mutta henki on sitkeässä. Turun ja Helsingin kirjamessuilla tai Vammalan vanhan kirjallisuuden päivillä saa tungeksia hikipäissään muiden bibliofiilien kanssa. Kirjoittaminen on suosittu harrastus ja kansalaisopistojen kurssit täyttyvät joka syksy luovan kirjoittamisen, omaelämäkirjoittamisen tai blogikirjoittamisen kurssilaisista. Minäkinhän tässä kirjoitan!

Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen, on Paavo Haavikko sanonut. Jotta voi kirjoittaa, on ensin luettava. Ilman kirjastoja luettavaa ei olisi yhtä helposti saatavilla. Kaikilla ei ole rahaa ostaa kirjoja tai maksaa oikeudesta sähköisiin kirjoihin. Lukeminen on vaikeaa myös siksi, että siihen tarvitsee sekä aikaa että keskittymistä. Molempia tuntuu nykyisin olevan kovin vähän. Ajankulku ei kuitenkaan ole tiettävästi muuttunut, mutta aikasyöpöt ovat lisääntyneet - netti, some, Netflix, kahvilat – vaikka toisaalta ruokaa saa mikron napista painamalla, vettä ei tarvitse pumpata eikä taloja lämmittää haloilla.

Saaressa, missä arjen välttämättömät askareet vievät paljon enemmän aikaa kuin kaupungin kaukolämmitetyssä kerrostalossa, on aikaa lukea. Paradoksaalista. Siellä on myös aikaa kirjoittaa.

Meillä saaressa on omatoimikirjasto Olofnäsin lauttarannassa. Mökki on rakennettu saariyhdistyksen talkootyönä ja kirjasto muodostuu saarelaisten ja mökkiläisten sinne jättämistä kirjoista ja lehdistä. Tuo ja vie -periaatteella. Tarjolla on suomen- ja ruotsinkielistä teosta, lapsille ja aikuisille, fiktiota ja faktaa. Lehdistä lähinnä puutarha-, vene- ja mökkityyppistä valikoimaa.

Ilmoitustaululta luin myös viimeisimmän tiedotteen omatoimisuudesta ja lainaperiaatteesta. Saareen oli hankittu sydämenkäynnistyslätkät, deprifillaa…depfiraa…defibrillaattorit. Ne ovat lainattavissa paloaseman seinästä. Että jos alkaa sydämestä väristä tai pumppu vallan pysähtyy, niin sieltä seinästä voi hakea lisävirtaa ja tuutata menemään. En ole ihan varma, onko tämä itsehoitoyhteiskunnan kehitys näin pitkälle toivottavaa. Toisaalta, elämäkin on lainaa vaan, miksei sitten tahdistinlätkätkin.

Kaikki kunnia, kiitos ja ylistys silti saarelaisten ja esi-isien omatoimisuudelle ja aloitteellisuudelle yhteisen hyvän edistämiseksi. Ilman heitä ei olisi mitään lainattavaa!

Akateemisen sivistyksen turhuudesta

Saaressa ei akateemisesta sivistyksestä ole paljoakaan hyötyä. Jos sitä nyt osaakin siteerata Spinozaa, lausua vähän Eino Leinoa tai luetella muutaman klassikkososiologin, niin ei siinä puu kaadu, halot pilkkoonnu eikä ampiaisen pesä irtoa huussin seinästä. Tosin hommiin tulee ylevä sävy, kun voi runoilla Kullervo Järvisen lailla:

"Saunan jälkeen otan kaljan, taikka kaksi.

Koira tulee varpaille istumaan. 

Siinä se on suviehtoo, 

                              puut puhuvat.

Että muinoin tässä metsässä
laidunnettiin sonneja. 

                      On sillä merkitystä.

Kun katson kaatunutta risuaitaa, tiedän

että jotain merkkejä meistä jää. 

(Kullervo Järvinen, Sonnikorven Blues, LIKE 2002)

Tässäkin saaressa on aiemmin laidunnettu karjaa. Saarelaiset kuljettivat lehmät, sonnit tai lampaat (en ole tietoinen, mitä sorttia eläimet olivat) kesäksi saareen. Nyt saari on metsittynyt. Laitumista on jäljellä vain pieniä länttejä rantaviivan lähellä. Eläinten sijasta saaressa näkyy ihmisen jälki: kaadettuja ja lahonneita puita, puolimetrisiä kantoja, paljaiksi kuljettuja sammalkallioita.

Luonto tekee parhaansa valloittaakseen takaisin raivatun mökkipalstan. Saaristomännyt tuottavat käpyjä sellaisia määriä, että neliömetrin alalla kasvaa parikymmentä uutta männyn tainta, seassa muutama kuusen ja koivun alku. Kymmenessä vuodessa pihan tilalla olisi tiivis pensaikko. Se on jotenkin lohdullista. Ihmisen teot - silloin kun ei pilata luontoa myrkyillä tai saasteilla - ovat väliaikaisia. Toisaalta, ihminen on kykenevä myös toimimaan toisin, kun valistus on viritetty, henki hyvä herätetty, niin kuin vanhassa kansakoulun laulussa sanotaan.
 
Ehkä akateemisesta sivistyksestä on kuitenkin hyötyä, saaressakin. Tietää, että parasta on vaieta ja olla puuttumatta liikaa asioiden kulkuun. Näinhän väitti jo Martin Heidegger (1889-1976). Heideggerin "silleen jättäminen" tarkoitti, että avaudutaan maailmalle ja annetaan sen olla. 
(Heidegger, Oleminen ja Aika, Vastapaino 2007)

Näin sainkin näppärästi filosofisen perustelun sille, että pyrin tietoisesti tekemään ei-mitään ja keskittymään vain katsomaan nousevaa kuuta. Itse asiassa, tuli todistettua, että akateemisesta sivistyksestä taitaa sittenkin olla jotain hyötyä. 

Maailmassa riittää melottavaa

Maailmassa riittää melottavaa, tapasi entinen työkaverini sanoa. Melomisessa on jotain symbolista. Toisin kuin purjehduksessa tai moottoriveneilyssä, kajakki kulkee vain, mikäli jaksaa heilutella melaa ja vielä kaksin käsin. Näin totesi pikkupoika katsellessaan kajakkiemme pakkausta Norsskatan rannassa: "Man måste arbeta med båda händerna där." Syvällinen oivallus. Lisäksi joutuu käyttämään jalkalihaksia, jotta saa kajakin tuettua aallokossa ja voimaa vetoihin. Vedon voima tulee selästä. Kädet oikeastaan vain pitävät melan liikkeessä. Mela on kuin propelli, joka pyörii kajakin etuosassa, valssin tahtiin. Yy, kaa, koo, yy, kaa, koo. 

Melonnassa pääsee meditatiiviseen tilaan, jossa aistit ovat herkkinä, mutta keho toimii kuin umpihumalassa, selkäytimellä. Elämä pelkistyy. Tärkeää on vain liike, ei päämäärä, kuluneen kliseen mukaan. Muuhun veneilyyn verrattuna melonnassa erilaista on, että meloja istuu kirjaimellisesti veden alla, vaikkei vedessä (ellei aukkopeite satu vuotamaan). Kajakissa on veden sylissä. 

Hankalinta hommassa on kajakkiin meno ja poistulo. Jalat kastuvat, aukkopeitteen kanssa saa temppuilla, juomapullo putoilee kannelta veteen, pohja raapii kiviä ja evä juuttuu kiinni. Poisnoustessa jalat on sen verran jäykkinä, että helpoina olisi kaataa koko banaani ja kahlata loppumatka. Viimeisellä reissulla meinasin juuttua kalliolle: kun nokka irtosi, pyrstö tarttui ja päinvastoin, kuin varis tervatulla katolla. 

Suomen saaristo on oivallinen paikka meloa. Saaria, luotoja ja asumattomia rantojakin (vielä) riittää. Saarten väleissä voi väistellä suurimmat tuulet ja toisaalta tyynellä tai pienessä tuulessa ison aukon ylittäminen tuntuu sankariteolta. Kaukaiset saaret näyttävät roikkuvan veden pinnan yläpuolella. Merikotka kaartelee yläpuolella ja haahkaparvi seilaa lähellä. Hyvällä tuurilla voi tavata hylkeen, norpan tai majavan. 

Melomisen filosofian ydin on sopeutuminen, kaikkeen, mikä eteen tulee. On ennakoitava ja seurattava, miten aallot tulevat, millä
korkeudella ja millä voimalla, jotta osaa rytmittää vedot oikein. Välillä on ehkä otettava uusi suunta, ettei päädy liian haastavaan aallokkoon ja välillä on peruutettava ja todettava, ettei määränpäähän yksinkertaisesti jaksa meloa jatkuvaan vastatuuleen. Ehkä myöhemmin uudelleen. Meri ja melonta opettavat nöyräksi. Ja sitkeäksi. Kerran kartan "melontajoki" muuttui todellisuudessa puroksi, joka oli lopulta padottu erään mökin pihasaunan uimapaikaksi. Eikun kajakit kantoon ja puron jatkopaikkaa hakemaan. Sillä reissulla tuli myös uitettua kajakkeja puiden rungoista roikkuen. Merikajakit eivät nyt ehkä olleet oikea valinta sille reitille, mutta siitäkin selvittiin lopulta avoimemmille vesille.

Melonta on elämää ja elämä yhtä melontaa, välillä vasta-, välillä myötätuuleen. Joskus raapii vähän pohjaa ja joskus ehkä pyörähtää ympäri. Mutta niin kuin vesi, elämä kantaa. 

PS. Melonnassa tärkeintä on kaveri. Kiitos melontakaverille ja ystävälle Kaijalle! 

Paskajuttu

Herrskapet är vänlig och använder uthuset igen, sanoin ylpeänä vieraalleni, muovihanskat kädessä ja suojalappu suun edessä. Olin suoriutunut yhdestä lykkäämästäni tehtävästä, huussin tyhjennyksestä. Harvoin olen ollut itsestäni niin ylpeä.

Mökkisaareni huussi edustaa tyyppiä regular plus. Siinä on kaksi reikää, styroxistuimet, saavit varustettuina nestealtailla ja tuuletusputki. Rakennelma ei ole umpinainen vaan seinien yläosassa on isot aukot. Huussi ei haise miltään eikä siellä ole ötököitä. Paitsi pienen ampiaspesän asukki, joka ahkeroi heinäkuussa rakennushommissa, mutta taisi jättää homman kesken. 

Pöntöt eivät ole kovin suuria, joten ne täyttyvät nopeasti. Toinen, käytöstä jo poistettu, muhi kannen alla noin kolme kuukautta, mutta sinä aikana toinenkin pönttö alkoi täyttyä. Johtunee myös siitä, että hajupelossa sinne heitettiin melkoisen paljon kuiviketta. Elokuun alussa tilaa uusille tuotoksille ei enää ollut. 

Voisiko tämän tehdä joku muu?

Ensin uumoilin, että palkkatyöllähän tästä selviää ettei tarvitse koskea sormillaan paskaan. Ihan suoraan huussintyhjennyspalveluja tarjoavia yrityksiä ei netistä löytynyt ja asian pyytäminen naapurilta vähän arvelutti. Paska on jotenkin liian henkilökohtainen juttu. 

Kun olin ystäväni kanssa melonut pari päivää, itseluottamukseni oli kasvanut . Kun näillä alleilla saa kajakin liikkeelle ja pysymään pystyssä muutaman kymmenen kilometrin ajan, niin kyllähän se yksi pönttö kaatuu. Sopivasti tihkusateisena päivänä tartuin saavia kahvoista, kirjaimellisesti. 

Homma oli inhaa, vähän, etenkin nesteen laimennuksen osalta. Mutta parin tunnin ähellyksen jälkeen osin jo kompostoitunut tuotos oli peitetty kuivikkeella ja rodomullalla (ei sattunut halvempaa olemaan käsillä) ja peitelty lepoon. Mieli teki laittaa kyltti: Här vilar Jöötti. 

Pesin käteni vedellä, saippualla ja desinfiointiaineella, melkoisen pitkään. Varmuuden vuoksi otin Koskenkorvanaukun ja siunasin veljeäni, joka tämän kirkkaan desinfiointiaineen oli kaappiini tuonut. 

Mietiskelin siinä samalla lapsuuteni huussia, joka sijaitsi liiterirakennuksessa saunan ja puuliiterin välissä. Sankkoja tai lämpöistuimia ei ollut, vain puupintaan sahattu reikä, jossa pienempänä vähän pelotti istua. 

Meillä oli sivistävä paskahuussi. Muilla oli lehtiä, meillä oli morseaakkoset piirrettynä seinään. Ne olivat veljeäni varten. En ole ihan varma, oliko idea hänen, isäni vai äitini, mutta menetelmä oli mainio. Jossain vaiheessa morseaakkoset vaihdettiin englanninkielisiin aakkosiin foneettisine ääntämisohjeineen. Ei, bii, cii, dii...Englannin numeroni olikin aina hyvä, kun aakkosia tuli kerrattua useaan kertaan päivässä. 

Ulosteen hävittämiseen suhtauduttiin nykypäivää ongelmattomammin. Huussi tyhjennettiin keväällä, jätös kasattiin isoksi keoksi mullan kanssa ja päälle istutettiin kurpitsaa. Kasvoivat mahdottoman hyvin. 

Elämän(i) käymälät

Lapsuuden jälkeen on tullut istuttua erilaisissa vessoissa, bajamajoissa, latriineissa, käymälöissä, ulkohuoneissa ja hotelli helpotuksissa - miten nyt missäkin tarpeiden tekoon tarkoitettua paikkaa on nimitetty. Olen kerran, 80-luvulla, myös osallistunut latriiniprojektiin, jossa Nepalin maaseudulla opetettiin rakentamaan käymälöitä paikallisista materiaaleista. Siellä lasten, ja aikuistenkin tapana, oli tehdä tarpeensa kadulle, tavallisesti ojaan. Ja peseytyä samassa joessa, jossa pestiin vaatteet ja josta noudettiin talousvesi. Lasten ripulikuolleisuus olikin huima. Etenkin kun paikallisten parantajien neuvo oli olla antamatta ripuloivalle lapselle mitään syötävää tai juotavaa. Yksinkertaisissa latriineissa oli sementtilaatta jalankuvineen ja reikineen. Seinät oli tehty joko auringossa poltetuista tiilistä tai kevyemmistä risuista. 

UNICEFin opetussarjakuvaa latriinista 80-luvun puolivälistä. 

Nepalissa ei käytetä vessapaperia, vaan pesu suoritetaan vesikannulla, vasemmalla kädellä. Siksi vasemmalla kädellä ei syödä eikä anneta tai oteta vastaan mitään. Likainen ja puhdas käsi on eroteltu selkeästi. Kulttuurissa vasenkätisten on vähän pakko oppia molempikätisiksi. En tiedä, miten asiat Nepalissa ovat muuttuneet, vessakulttuurisesti ja vieläkö puhtaan ja likaisen käden jaottelu on olemassa. 

Suomessa kuivakäymälät ovat ilahduttavasti yleistyneet ja niitä voidaan asentaa sisätiloihin ja jätteet voidaan hyötykäyttää nopeastikin. Jätökset kompostoituvat, pakastuvat tai palavat. Tampereen ammattikorkeakoulun, Käymäläseura Huussin ja Suomen ympäristökeskuksen Biourea-hankkeessa kerättiin kesällä 2015 festariväen (ja opiskelijoiden) virtsaa ja kokeiltiin sitä lannoitteena. Virtsalla oli väkilannoitteen voima eikä haitallisia patogeeneja havaittu. Kusi siis kasvattaa!

Olkaamme siis iloisia siitä, että paska voi hyvin ja tuottaa satoa. Skool på den saken! 

PS. Hmm. Mitähän vuoden parin kuluttua kompostiini istutan? Vanhempieni rohkeuteen käyttää melko tuoretta ihtiään kurpitsojen kasvatukseen en ehkä yllä. 

Monta paikkaa, monta minää

Merete Mazzarella kirjoittaa teoksessaan "Matkalla puoleen hintaan" asumisestaan kolmessa paikassa: Helsingissä, Tammisaaressa ja Uppsalassa. Hän sanoo, että eri paikoissa hän ajattelee eri asioita ja tavallaan - tulkitsen - on ikään kuin eri ihminen. Minuus avartuu. 

Olen huomannut saman. Asuin pitkään samassa kaupungissa, lähes neljännesvuosisadan. Viimeisinä vuosina kaupunki alkoi ahdistaa. Olin muuttunut ravihevoseksi, joka kiersi samaa kaviouraa päivästä toiseen: sama työpaikka, sama kulmakauppa, sama pizzeria, sama pubi, sama kampaaja. Eihh. Aloin kaivata jotain muuta, mitä tahansa muutosta.

Ensin ostin kesäpaikaksi äitini vanhan asunnon Savosta, toisin sanoen, palasin kotiin. Tosin asunto ei koskaan ollut ollut varsinainen kotini, koska vanhempani olivat muuttaneet sinne vasta seitsemänkymppisinä, mutta silti. Olin siis puolittainen paluumuuttaja. En tuntenut kaupungista enää ketään. 

Rakennukset ja kadut olivat kuitenkin tuttuja. Koulu. Koski. Tähtibaari, jossa lintsattiin koulusta ja jossa söin ensimmäisen wieninleikkeeni. Kauppakatu, jota rampattiin teini-iässä päästä päähän. Elokuvateatteri Maxim, jossa toimi elokuvakerto VEP. Sellutehdas, jonka alla ajaessa piti ottaa nenästä kiinni. Ja pitää ottaa yhä edelleen. Haju ei ole hävinnyt mihinkään. 

Pyöräilin reittini Kämärin koskesta kanavalle ja Könönpeltoon. Vanhoihin 40-luvun taloihin oli rakennettu elintasosiipiä, toinen toistaan epäonnistuneempia. Kauneimpia olivat talot, joille ei maalaamisen lisäksi oltu tehty yhtään mitään, ainakaan ulkopuolelta. Pihoissa oli vanhoja omenapuita ja koivuja. Näin itseni juoksemassa hiekkatiellä talosta toiseen kavereiden luona. Tuossa asui Leena ja tuossa toinen Leena. Tuon talon yläkerrassa kaverin isoveli ampui haulikolla aivonsa pihalle. Tuon talon emäntä kuoli suusyöpään. Tuon talon isäntä lopetti koirani, kun se oli sairastunut penikkatautiin. Tuossa oli kioski, josta ostin nallekarkkeja pennillä. Sen vieressä oli vanhapiikasiskojen pitämä kauppa. Muistan, että maitoa myytiin muovipusseissa ja tyhjistä pusseista virkattiin mattoja eteiseen. Kioskia eikä kauppaa ei enää ole. Mutta metsä on. Muistan, miten oikaisin sen läpi polkua pitkin kouluun. Metsän keskellä oli oja, johon kerran pudotin geometrian kirjani. Geometria olikin aina vähän vaikeaa. 

Tunnistin itseni siinä maisemassa, taloissa ja puissa. Olin entisessä minässäni kotonani. Ja tavallaan en ollut. Olin kasvanut isoksi. Vanha maisema oli tuttu, mutta se ei oikein sopinut enää, kinnasi kainaloista.  

Puolittaista paluumuuttoa itseen kesti kaksi vuotta. Sitten olin saanut tarpeeksi nostalgiasta ja pelkäsin, että mennyt minäni saa minut kiinni, jos viivyn liian pitkään. Noh niin. Nyt on siis käyty menneisyydessä, nykyisyys tiedetään, että onko mitään muuta, kyselin itseltäni. 

Päätin tehdä saman, minkä moni koulukaveri teki 70-luvulla, muutin Helsinkiin! Kohti stadia, pääkaupunkia, metropolin sykkeeseen. Nyt katselen päivittäin tiiliseinää ja parvekkeita, joiden yläpuolella näkyy kaistale taivasta. Joku Jurmon saarella asuva kertoi Helsingin sanomien artikkelissa, että saaristossa asuvien on oltava sinut itsensä kanssa, koska muuta seuraa ei välttämättä ole. Väitän, että cityn sydämessä, kerrostalossa, jossa vastaan katsovat vain neliruutuiset ikkunat, asia on samoin. Enemmänkin kuin saaristossa, jossa ikkunasta voi aina seurata luonnon leikkiä ja lähteä kävelylle maastoon kotiovelta. Helsingissäkin voi lähteä maastoon, kartsalle. Rauhoittumisen sijaan vastassa on hälinä, vilinä ja villit houkutukset. Ajatukset, teot ja minuus muuttuvat. Stadin sykkeessä voi olla kuka tahansa. Anonymiteetti on houkuttelevan vapaata. 

Merete Mazzarella kirjoittaa, että muutto on niitä harvoja ulkoisia muutoksia, joita eläkeiässä voi vielä tehdä. Muutto avartaa ajatuksia ja ikääntyessä se on tärkeää. Ettei juutu aikakapseliin. Jää kiinni vanhaan. 

Linnut eivät varmaan vanhene, ainakaan henkisesti. Ainakaan muuttolinnut. Siksi suuntasin saareen ja elän nyt kahta minuutta. Stadia ja saarta. Kun yksi kyllästyttää, vaihdan toiseen. Etten jää kiinni.

PS. Mutta kampaaja ja hammashoitajaa en muuten vaihda. 

Mummo ja moottori - osa I

Saari on sellainen oikea versio, jonne ei pääse autolla eikä yhteysaluksella, ei pyörällä eikä jalkaisin. Tulee mieleen lastenlaulu "Leijonaa mä metsästän", jossa metsästäjä ei pääse yli eikä ali eikä estettä voi kiertää vaan täytyy mennä läpi. Minun pitäisi nyt sitten opetella ajamaan moottorivenettä, kun matka on liian pitkä ja tuuli liian voimakas, että voisi soutaa. Toisaalta tavaroita on usein liian paljon, että ne mahtuisivat kajakkiin. On siis opeteltava ajamaan venettä. Lopulta. Joskus. Sitten, kun naapurini kyllästyy kuskaamaan minua.

Olen varmaan saaristolaisten mielestä vähän säälittävä otus. Mietin, liekö minusta paikallisessa pubissa jokin veto menossa, kuinka monta kuukautta kestän. Vähän niin kuin hulluista Kallios.

Ajoyritys nro 1

Kummipoikani (iso, tatuoitu mies, joten nimitys ehkä luo vähän väärän kuvan) antaa ensimmäisen oppitunnin Terhi 385 veneellä ja viiden hevosvoiman perämoottorilla. Vene on pieni kuin jolla. Olen sentään kasvanut Savossa suurten vesien äärellä ja tottunut pitkään ja kapeaan savolaismalliseen soutuveneeseen. Tällainen tasaperäinen muovinen purkki ei minusta vaikuta kovin merikelpoiselta.

Olen katsellut vastaavilla pikkuveneillä ohiajaneita ja hyvinhän heiltä tuo homma käy. Moottorin kahva näyttää olevan kainalossa. Että jos muut, niin kyllähän minäkin. Autoakin on opittu ajamaan.

Kummipoikani asettuu kokkaan, mikä onkin hyvä, koska muutoin jolla nousisi edestä ilmaan. Avaan ryypyn, vaihde vapaalle ja kiskon käynnistysnarusta. Helvetin pitkä naru muuten. Jotain naru pyörittää, kuuluu pientä räplätystä, muttei muuta. Hetken päästä olkapää on kipeä ja kummipoika kapuaa avuksi. Moottori, minä ja kummipoika painamme niin paljon, että kokka on ilmassa. 

Yhteysalus tyyppiä pieni ja kiikkerä. 

Sitten moottori käyntiin ja menoksi. Vaihde eteenpäin ja kaasua, sanoo opettajani. "No mihin päin?" En tajua kaasusta mitään. Lisäksi, kun käännän kaasukahvaa johonkin suuntaan, kääntyy rannekin ja vene myös. "Nyt mennään kiville", kuuluu kokasta. Kestää hetken tajuta, että kahvaa väännetään eri suuntaan mihin halutaan mennä. Saan kurvattua viime hetkellä kallion reunasta ulos. "Kierretäänpä tuo reimari", määrää opettaja. "Älä laita kaasua." Olkapää on jo kipeä, veneliivit kuristavat kurkkua ja selkä on kierossa. Epäergonomisempaa hommaa saa hakea. Mietin, miten ihmeessä tästä asennosta säädellään vaihdetta.

Emme kiertäneet reimaria. Pyöriskelin vähän aikaa kaislikon reunassa, kunnes ajo-opettajani käski ajamaan takaisin laituriin, miniminopeudella. Ei tainnut tämä inssi mennä läpi.

"Rattivene, ja nappikäynnistys", kuului ajo-opettajan tuomio. Samaa mieltä.

Puutarha, vaikka väkisin

Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito – eikä sekään ole niin kovin tärkeää, kuuluu vanha kiinalainen sananlasku. Rakastan tuota vähättelevää loppuosaa, jossa näennäisesti mitätöidään alun väite. Mutta näinhän se on. Tämä tuli todistettua saaren puutarhatöissä viikonloppuna.

Tontilla on kalliota, mäntyjä, mustikoita ja puolukoita sekä joitain nuoria koivuja. Ja hirveästi käpyjä ja kariketta. Yritin etsiä kirjaa siitä, miten saaristoon, käytännössä kalliolle, voi perustaa puutarhan. Tuloksetta. Mietin muumimammaa. Kirjassa "Muumipappa ja meri" muumimamma kaivelee kuoppia kivien väliin ja istuttelee sinne kukkasia. Ja haaveilee omenapuusta. 

Kyllä kallio on saatava kukkimaan. Ja sitten takapihalle on perustettava arboretum, kun siellä on ikävän autiota kaadettujen puiden takia. Ja sitten olisi mahdottoman kiva, jos olisi muutama marjapensas. Unelmissani näen itseni jo Viherpihan jutussa, jossa kerrotaan, miten saaristotontille on perustettu metsäpuutarha.

Muutamana viikonloppuna raahaan tontille multasäkkejä ja taimia. Venekuskini toteaa lakonisesti, että peurat syövät kaikki. 

Istutuspuuhat

Saan istutettua muutaman rodon ja kaksi köynnöshortensiaa puolivarjoiseen pieneen notkelmaan. Vielä kolmenkin viikon kuluttua ne ovat hengissä ja lykkääävät uutta kasvua. Jihuu!

Seuraavalla kerralla ostan musta- ja vaaleanpunaisen herukan taimet ja arboretumin aluksi purppuratuomen. Sovittelen purkkeja maisemaan ja valmistaudun henkisesti päivän kuopan kaivuuseen kuivaan ja juurakkoiseen maahan.

Kunnioitus Suo-Kuokka-ja-Jussi – sukupolvea kohtaan kasvaa mittavasti, kun ähellän istutuskuoppia selkä kipeänä. Muistan isäni joskus todenneen vastaavassa tilanteessa minusta, että "sinä se olisit pärjännyt pellollakin". En nyt menisi vannomaan, mietin. Tuoremehun ja lopuksi punaviinin voimalla saan kolme melkoisen suurta, joskin ei kamalan syvää monttua. Kastelen ja täytän kuopat puutarhamullalla. Aikani ähellettyäni tontilla jököttää nyt takapuutarhan alku – koristepuu ja herukat. Näippään. Nyt saunaa lämmittämään.

Foliokarkotin purppuratuomen taimessa.

Aamulla vilkaisen ikkunasta istutuksiani. Miten ne näyttävät pienemmältä kuin aiemmin? Istutuspuuhillani oli ilmeisesti ollut yleisöä, jota en ollut huomannut. Peurat olivat käyneet yöllä syömässä herukoiden ja tuomen latvukset. Eivät paljoa niskaansa olleet viitsineet taivuttaa, kun mitasta oli typistetty noin 30 senttiä muttei enempää. Jätitte sitten minullekin vähän, ajattelin. Naapuri oli ollut ärsyttävän oikeassa.

No, ei kun googlettamaan: ”miten saan peurat pois puutarhasta?” Interwebsihän tietää: On tuoksupalloja ”Nassut pois”, liiketunnistimella varustettuja valoja, joku äänivekotinkin löytyy. Eräs kirjoittaja oli ripustanut leikattuja hiuksiaan pussissa puihin roikkumaan. Jaaha. Ei omista harvenevista hiuksista riitä ja muutenkin konsti tuntuu vähän ällöttävältä. Jos tyttäreni vuosia säilytetyt leikatut rastat olisivat tallessa, niille olisi nyt käyttöä. Voisivat olla hienoja tuulessa väristessään. Ei pitäisi mitään heittää pois.

Peura on pakoeläin, luin. Kaikki outo pelästyttää. Päätän turvautua joulukoristeisiin. Kaapista löytyy foliota ja askartelen siitä suikaleita, joita ripustan oksiin. Folio repeytyy helposti, joten solmiminen ei onnistu. Laatikon pohjalta kaivan mustaa, sitkeää teippiä. Katsotaan, toimiiko tämä peurasuoja, mietin.

Illalla, puoli yhdeksän aikaan, katselen, kun yksinäinen peura ui salmen yli naapurisaareen. Taimeni ovat ehjät eikä lisätuhoja ollut tullut. Ei myöskään seuraavana aamuna.

Pohdin, että puutarhanhoito, vaikka onkin tärkeää, ei sittenkään ole niin kovin tärkeää. Mutta se, että tekee puutarhaa, pyrkii puutarhaa kohti, on. Työssä on selkeä tarkoitus, unelma jopa. Takaiskut ja epäonnistumiset saavat liikkeelle luovuuden ja kekseliäisyyden. Puutarha on jatkuva projekti, ainakin tässä saaressa. Siitä pitävät huolen kuivuus, tuuli ja ellei muu auta, niin peurat.

Olen muuten jo kaivanut kaksi uutta kuoppaa ja suunnitellut siihen istutettavat taimet: marjapihlaja ja valkoherukka. Puutarhaa kohti käymme tiemme! 

Kynttiläkin lämmittää - tai sitten ei

Ensimmäinen kerta mökillä. Ulkona +3 astetta. Talven jäljiltä mökin seinät hohkivat kylmää. Sisällä tuntui viileämmältä kuin terassilla, jota aurinko mukavasti lämmitti.

Olin saanut venekyydin naapurilta, joka availi minulle ovia ja näytti, miten aurinkopaneelit toimivat ja mistä kaasupullo löytyy. Edelliset omistajat olivat jättäneet tervetuliaisiksi skumppapullon pöydälle. Jess! Kuskaajani kanssa istuksimme auringossa ja nautiskelimme kuohujuomaa. 

Parin tunnin päästä kuskini lähti veneellään ja minä jäin pienessä hiprakassa tutkimaan, miten saisin mökin lämpimäksi. Nurkassa kökötti pieni kamiina. Puita oli valmiina korissa, joten ei kun tulen tekoon. Talven sisällä kuivuneet klapit syttyivät hyvin ja kohta roihu jo lämmitti.

Uskomaton rauha. Aloin purkaa kasseja ja sijoittelemaan vaatteita kaappeihin. Olin ottanut mukaani myös kynttilöitä, kuinkas muutenkaan. Asettelin niitä eri puolille huonetta - lämmittäväthän nekin, mietin. Yhden laitoin kamiinan päällä olevalle tasolle ja menin ulos ihailemaan keväistä luontoa.

Puolen tunnin kuluttua tulin takaisin sisään katsomaan, oliko lämpötila yhtään noussut. Hirveä katku! Kamiinan päällä ollut kynttilä oli sulanut vinoksi. Steariinia valui etureunaa pitkin ja se savusi valkeana. Jessus! Tempaisin kynttilän patalapulla tiskialtaaseen. Mitähän nyt?!

Märällä rätillä aloin pyyhkiä kuumaa kamiinan päällystä. Tajusin nyt, että kamiinan päällä oli vuolukivilaatta, joka oli tarkoitettu ilmeisesti myös siihen, että sen päällä saattoi lämmittää vettä. Ei kuitenkaan polttaa kynttilää.

Meniköhän tämä takka nyt vaihtoon, pohdin, kun vielä kolmen tunnin kuluttuakin mökissä savusi ja haisi, putsauksesta huolimatta.

Avasin googlen. Kuinkas muutenkaan: "miten saa steariinin pois takasta" - kyselin kaikkitietävältä internetiltä. En ollut ongelman kanssa yksin. Muualla vahinko oli sattunut lapsille.  No, oppia ikä kaikki, vaikka vähän varttuneemmalla iällä. Ohjeena oli vain kuumentaa uuni ja polttaa steariini pois. Että silleen.

Siinä vaiheessa, kun lähdin mökiltä muutaman päivän päästä, savu oli hälvennyt ja jäljellä oli vain kitkerähkö tuoksu.

Uusavuttoman oppi numero 1: Älä laita kynttilää kamiinan päälle.

Mummolla on saari, se oma saari on....

No, ei ihan. Vain hehtaarin rantatontti kallion kupeessa vihertävänharmaan salmen rannalla. Lievä merimania päättyi lopulta ja sen tilalle tuli velkavankeus ja punkkipelko. Unelmien sininen saarimökki löytyi Korppoon pohjoispuolella sijaitsevan Norrskatan länsipuolelta.

Kävin katsomassa mökkiä marraskuussa, kylmässä viimassa. Paikka vaikutti juuri siltä, mistä olin unelmoinut. Kalliota, käkkärämäntyjä ja sammalta - eikä vihaamaani nurmikkoa.

Laituri oli jykevä ja vankka. Siihen saisi kiinni isommankin veneen, mietin. Unohdin sujuvasti, etten ollut koskaan ajanut moottorilla, vaan keskittynyt lähinnä uintiin ja soutamiseen.

Kyselin saaristolaiselämästä tuttavalta, joka asuu pysyvästi saaristossa. Vastauksena oli liuta kysymyksiä. Osaatko pilkkoa puita ja käyttää moottorisahaa? Pärjäätkö moottorilla myös tuulessa?

Ja varoituksia.  Metsät on täynnä punkkeja. Vesi on kylmää ja rakkolevä kuin veden alla kasvava pensas, joka raapii.  Ja muistutuksia: Tukiverkosto on oltava. Naapurit ovat pääosin ystävällisiä, tai sitten ihan perseestä. 

Viisitoistavuotta saaristossa vakinaisen asuneen varoitukset kaikuivat vaikkuisille korville.

Muutaman kuukauden päästä astelin ensimmäistä kertaa omilla kallioilla ja tuijotin merelle. Hengitin syvään raikasta (ja kylmää) ilmaa. Saaristoseikkailuni oli alkanut.